"Minä olenki monta vuotta ollut poissa tästä paikkakunnasta", jatkoi nuori mies. "Leikimme me piennä yhdessä kunnes minua kiellettiin täällä käymästä".
"Juho!" huudahti Valpuri. Hän punastui, ikäänkuin peljästyen tätä mielenosoitustaan liian eläväksi ja lisäsi tyvenemmällä äänellä: "Missä olet näin monta vuotta ollut?"
"Ensin lähdin merelle", virkkoi Juho, "jossa olin neljä vuotta. Kävin kahdesti Itä- ja kerran Länsi-Indiassa. Mutta tuo merelläolo ei minua miellyttänyt, sen vuoksi tulin taas etelä-Suomeen erääsen tehtaasen, jossa olen työskennellyt viisi vuotta. Siinä olen vieläki ja siinä ai'on pysyä, koska se työ minua miellyttää ja palkka on hyvä. Tulin nyt tänne vähäksi ajaksi tervehtimään äitiäni ja kysymään, eikö hänki seuraisi minua eteläänpäin".
"Kummallista on", lisäsi Juho silmäillen seutuja taloa ympärillä "kuinka nuo lapsuuden muistelmat hälvenemättä säilyvät mielessämme ja kuinka ne kaikki esiintyvät onnen päiväpaisteessa. Tuolla rannassa me usein heittelimme kiviä veteen ja tuossa saunassa me eräänä Juhannusaattona olimme morsiusparina — mutta se ilo oli lyhyt, sillä seuraavana päivänä minua tykkänään kiellettiin käymästä täällä. Muistaako Valpuri sitä?"
"Kyllä sen muistan", virkkoi Valpuri, katsellen hämillään maahan.
"Ja silloin minä itkin monet, monet kerrat ja minä hiivin tuonne metsän liepeesen; josta usein näin sinut (suonet minun vielä lapsuuden tuttavana sinutella) ja erään pojan, joka kelpasi sinulle paremmin leikkikumppaniksi. No, niin, — se ei ollut sinun tahtosi. — Vaan aivanpa minä latelen entisyydestä ja unohutan nykyisyyden. Nyt menen isääsi puhuttelemaan".
Nuori mies astui kevein askelin kamarin ovelle ja siitä sisään. Mikä suloisuus hänen muodossaan, puheessaan ja liikkeissään!
Ajatuksissaan Valpuri asetti vastamenneen sen rinnalle, jota kohtalo oli määrännyt hänet rakastamaan. Huokauksella hän kohta koetti sysätä mielestään tuon vertauksen, ja katso, toinen verrattavista väistyiki helposti mielestä, jonka toinen mieli aivan täyttää. Valpuri nousi paikaltaan ja läksi joen törmää myöten rantaan. Siellä hän liikkui edestakaisin, koettaen liikkumalla päästä vapaaksi ajatustensa nykyisestä juoksusta, jota hän piti aivan luvattomana. Mutta ikäänkuin näkymätön vetovoima suuntasi hänen askeleensa talon pihalle päin ja hän joutui taaski istumaan portaille.
Sisää kuului Esan ja Juhon puhe joka tuntui olevan hyvin elähytettyä laatua. Valpuri oli tottunut tuntemaan isänsä puheesta, milloin tämä oli enemmän tai vähemmän mieltynyt kanssapuhujaansa ja nyt tuntui edellinen mieliala olevan Esassa valloillaan. "Aivan luonnollistahan tuo onki", ajatteli Valpuri.
Kun hän nyt huomasi, ettei hän yksinäisyydessä ensinkään voinut ohjata aatteitaan, joita hän piti syntisinä, koska ne selvästi sotivat hänen vanhempainsa tahtoa ja lupausta vastaan, läksi Valpuri äitinsä luo. Hän istui selin akkunaan, ettei hän näkisi kartanolle, kun joku menisi ulos Esan kamarista.