Kun vieraat hetken olivat istuneet, jättivät he hyvästi Luopion emännälle. Heidän mentyä hän jupisi itsekseen: "Leski voi olla oikeassa, vaan niinkauan kun ei hän voi mitään todistaa, niin kauan vaatii tavallinen järkevyys, ett'en häntä mitenkään puolla. Siitä syntyisi kaikenlaista hankaluutta".
XIV.
Oli kaunis aamu kesäkuun alkupuolella. Luonto oli jo morsiuspukuunsa pukeunut. Mikä elämä maassa ja maan yläpuolella! Talven tainnuksissa olleet lukemattomat itikat olivat auringon tenhovoimasta virenneet uuteen eloon. Muurahaiset häärivät pesiensä ääressä, vetäen sinne hakoneuloja niinkuin rakentaja hirsiä majansa kokoonpanoa varten. Toukkia jos jonkinkarvaisia vilisi puussa ja maanpinnalla. Kukkien terillä liipottelivat perhoset, niiden harvain kukkien, jotka vielä olivat puhjenneet.
Tuomet seisoivat lumivalkeissa kukkaisvaipoissaan, ja pihlajat odottivat kohtatulevata kukkimisvuoroaan. Kuusien latvat ja kyljet punottivat niistä helpeistä, joista oli tuleva oksien jatkoa, sekä pienoisista kävyistä.
Puiden oksilla kilpailivat peipposet, keltavarpuset, pajulinnut; sannikolla ja raunioilla kumartelivat kivitaskut, aidanseipäissä kultasirkat ja västäräkit antoivat kuulla yksitoikkoiset säveleensä. Ja "kaukana korvessa käkönen kukkui".
Aumolan portailla istui Valpuri ja veti mielihyvällä henkeensä suloista kesäilmaa. Hänellä oli helmassaan ryyniä, joita hän heitteli kartanolle, jossa pöyhkeilevä kukko seurueineen nokki ne suuhunsa.
Nopeasti nousi joen rannalta muuan venheellä vasta sinne tullut nuorukainen ja oli kohta ehtinyt pihalle. Hän tervehti Valpuria ja kysyi, oliko isäntä talossa kotona.
"Hän on tuolla kamarissa", sanoi Valpuri, heittäen ryyniä kukon jalkain eteen, joka muka nokki niitä, vaan jätti useimmat hyvin kohteliaasti kanoille.
"Eikö Valpuri minua enään tunne?" kysyi hymysuin nuori mies ja seisahtui pari askelta nuoresta tytöstä, joka vähän ujostellen nyt tarkemmin silmäili reipasta nuorukaista.
"En vaan", vastasi Valpuri.