"Me olemme asialla", virkkoi Hannu Luopion emännälle. "Aumolan isäntä pani ostamaan niitä kahta viikatetta, jotka kuuluvat teiltä liikenevän".
"Istukaa nyt hyvät ystävät, niin käyn puodissa ne noutamassa", sanoi
Luopion emäntä.
"Emme halua istua nyt", sanoi Hannu; "lesken seurassa emme viihdy.
Jääkää hyvästi vastaiseksi, anoppini!"
Näin sanoen hän otti Valpuria käsivarresta kiinni ja talutti hänet ulos. Leski jäi yksin huoneesen. Huoaten hänki läksi ulos ja rupesi nyt astuskelemaan kotiapäin, katsomattakaan niihin, jotka niin hänen tunteitaan olivat katkeroittaneet.
"Minä surkuttelen suuresti leskiparkaa", virkkoi Valpuri. "Hän on selvästi mielen viassa ja kaipaa lastaan. En ymmärrä, miten hän minua lapsekseen luulee".
"Tuommoisten ajatusten juoksua ei voi ymmärtää", sanoi Luopion emäntä. "Valpuri hänen lapsensa! Silloin on peipponen korpin poika. Mutta tulkaa, ystäväni, nyt sisälle, minä tahdon välttämättömästi teille tarjota kahvia".
"Nyt tuonne sopii mennä", sanoi Hannu, "kun anoppi on poissa. Tule
Valpuri!"
Luopion emäntä selitti nyt, että leski koetti häntäki seoittaa tuohon ikävään hourelmaan, vaan "kuinka selväjärkinen voi ryhtyä semmoisiin asioihin?" lisäsi hän.
"Kun ette ajaneet lesken ulos?" sanoi Hannu.
"Minä tahdoin vähän kuulla hänen lorujaan, vaan olin jo kyllästymäisilläni, kun te hyvät ystävät, mun pelastitte tuon raukan houreista", virkkoi emäntä.