"Noin te nyt puhutte, mutta minä vannon, että te, ennenkun kymmenen minuuttia on kulunut, puhutte eri tavalla", sanoi Lauri uhkaavalla äänellä.
"Kelpaapa koettaa! Jos väkivaltaa ai'ot käyttää, niin minä kyllä löydän apua", sanoi rohkeasti Helena.
"En suinkaan", virkkoi Lauri pilkallisesti. "Minä puhun vaan hyvin siivosti. Mulla on salaisuus, jonka ilmoittamisen olen säästänyt siksi, kunnes tarvis vaatii".
"Säästä se edelleenki", sanoi ylpeästi Helena. "Minä en ole elähytetty sinun salaisuuksistasi".
"Sen uskon", naurahti Lauri. "Mutta maailma on hyvin elähytetty, kun saa täyden tiedon siitä, että te olette ryöstäneet lesken lapsen".
Vavahdus pudistutti Helenaa. Hän tointui ja virkkoi sitten: "Siis sinäki levittelet sitä huhua?"
"Niin voi käydä", sanoi Lauri. "Minä ja Leiviskän Sakari seisoimme oven takana pimeässä, kun äitivainajanne tunnusti yllyttäneensä teitä ryöstöön. Tiedämme jotaki".
"Ja voitko todistaa, etteivät ne sanat olleet kipeän houreita vaan?" virkkoi Helena näennäisellä tyyneydellä.
"Voin, sillä äitivainajanne oli aivan selvällä päällä, kun hän lähetti minun käskemään lesken luoksensa", sanoi Lauri. "Ja vanha äitini todistaa teidän kerran siihen aikaan vieneen arkkusen kirkkomaalle. Luulen tietäväni, mitä se arkku sisälti".
"Kaikkivaltias Jumala, minkä julmurin mielivaltaan olet minut jättänyt!" huudahti Helena ja vaipui, käsiään väännellen, penkille.