Läsnäolevien muodoissa kuvautuivat hyvin erilaatuiset mielenliikutukset, vaan hämmästys oli kaikille yhteinen tämän rohkeuden johdosta, jota ei kukaan ollut aavistanut. Helenan muodossa kuvautui suru. Hannu veti suunsa ivalliseen hymyyn, mutta Sofian silmissä näkyi lähestyvän myrskyn enteet.
"Minä takaan", hän kiljasi, "että jos mun tyttäreni tuommoista puhuisi, niin piiskat olisivat hänelle valmiina. Onko kuultu hävyttömämpää kuin että nuori tyttö julkisesti ylenkatsoo vanhempainsa ja heidän lähimpäin ystäväinsä tahdon, joka hänen todellista parastansa edistäisi? Mutta semmoinen on nykyajan nuoriso; ei ole neljäs käsky enään sen muistossa. Luuletko sinä tyttö, että tässä asiassa olemme velvolliset sinun oikkujasi noudattamaan? Raukkoja olisimme, ell'emme näyttäisi, että vanhempain tahto on lasten laki. — Tiedätkö tyttö, mitä sinun nyt pitäisi tehdä?"
"Teidän käskystänne en aio mitään tehdä", virkkoi Valpuri; "ensin pitää isäni ja äitini minua käskeä".
"Herra Jesta! — Kuule, Helena, tuota puhetta!" huusi Sofia ja löi kätensä yhteen.
"Tulkaa pois äitini", sanoi Hannu kylmästi. "Ei suinkaan ole suotava, että minä tuohon tulen liitetyksi".
"Mutta harmissanikin minä toimitan niin, että hän tulee sinun vaimoksesi", huudahti Sofia. "Kyllä hän tasaantuu, kun kerran sinun tahtosi alle tulee. Minulla on Esan ja Helenan lupaus liittoonne ja Luopion väki on vieraina miehinä. Siitä tulee käräjäasia", virkkoi Sofia kiihkeästi. "Ja sinä, Helena, seisot noin ällistyneenä. Eikö asia koske sinunki kunniaasi?"
"Tosin kyllä", virkkoi Helena, "vaan nyt olemme liioin kiihoittuneet päättääksemme mitään. Suokaa mun puhua Valpurin kanssa asiasta, niin luulen että vielä voidaan sopia".
"No, niin", virkkoi Sofia, joka oli jotenkin tyyntynyt, "sovinto on kyllä parempi kuin riita. Minä vähän kiivastuin äsken, vaan suru niin valtasi sydämmeni. Unhottakaamme se! Minä olen kyllä valmis ojentamaan käteni sovintoon, kun vaan muut sopivat. Mutta nyt lähtekäämme, Hannu, kotia. Anna meille, hyvä Helena, sana, kun asiat selvenevät, niin tulemme taas iloisina tähän taloon, joka on meille niin rakas".
Näin sanottuaan ja hyvästin jätettyään Sofia ja hänen toivorikas poikansa lähtivät paluumatkalle.
"Nyt olen kerran saanut puhua suuni puhtaaksi", virkkoi Sofia. "Olisin varmaan tuon tyttötolvanan tukkaan lentänyt, vaan täytyy malttaa mielensä. Mutta kunhan sinä hänen käsiisi saat, niin eiköhän hän taivu?"