"Niin luulisi", naurahti Hannu. "Kyllä minä häneltä luonnon otan; olkaa siitä huoleti. — Niin lienee muutenki parasta, ett'en hänestä luovu, ettei hän Juhoa saa. Se Juho, kyllä hänet vielä merkitsen!"
"Tietysti tyttö ei saa omin päinsä päättää tässä asiassa", virkkoi
Sofia. "Minun tulevainen miniäni! Kyllä häntä pehmitämme!"
Näin äiti ja poika puhelivat kotimatkallaan.
Aumolassa Valpuri, kun Pilveiset olivat menneet, heittäysi itkien äitinsä syliin ja sanoi: "Pelastakaa lapsenne suurimmasta onnettomuudesta!"
"Toinnu rakas lapseni", sanoi Helena ja silitteli Valpurin tukkaa. "Sinun parastasi minä tahdon ennen kaikkea. Mutta ikävä oli äskeinen kohtaus. Toivokaamme ajatustemme selviävän huomiseksi".
"Meidän täytynee puhua isällesi tästä asiasta", virkkoi Helena hetken mietittyään.
"Puhutaan vaan", sanoi Valpuri. "Minä tiedän, että hän on viisas ja suo minulle mitä parhainta".
XVIII.
Helena ja Valpuri katselivat akkunasta kujalle ja näkivät Esan tulevan, ja hänen rinnallaan astui vaimonpuoli, jonka he kohta tunsivat Silpon Laurin vaimoksi. Kuoleman kalpeus peitti Helenan posket ja hän oli pyörtymäisillään. Käskettyään Valpurin tuoda hänelle vähän raitista vettä, hän tointui kiihoitetusta mielentilastaan ja astui portaille, heti johtaakseen asiain menoa miten parhaiten voi.
"Tämä vaimo", alotti Esa puheensa, "sanoo itsellään olevan asiata sinulle, eikä tahdo sitä minulle ilmoittaa. Niinkuin tiedät, en minä milloinkaan ole udellut yksityisiä asioitasi, kummastelenhan vaan, mitä sinun ja Silpon Laurin välillä mahtanee olla, sillä Laurin asiaksi hän sanoo sanottavaansa".