"Se on vähäinen asia vaan", virkkoi Helena, "jos suot, niin kohta lähetän tämän vaimon takaisin".
"Tee kuten tahdot", virkkoi Esa ja meni sisälle.
"Sano miehellesi", lausui kiiruusti Helena, "että hän liian vapaasti käyttää sitä oikeutta, jonka hänelle olen suonut. Nyt jo hän vaatii uutta — ja näin varomattomasti! Tällä kertaa ei minun sovi antaa mieheni läsnäollen, vaan ensi tilassa lähetän teille. Jää hyvästi!"
Näin puheli Helena vaimolle puoleksi ajattelematta, sillä koko hänen ajatuksensa koski sitä, miten häh selittäisi asian Esalle.
Vaimo lähti pois. Helena seisoi hetken miettien. Sitten hän meni sisälle.
"Tuommoisen roskaväen kanssa on pääsemättömissä!" jupisi Helena ikäänkuin itselleen, vaikka tarkoitus oli, että Esaki sitä kuulisi. "Kun heille kerran antaa vähän, niin he sitte ovat aina kärttämässä. — Vaan minä käskin vaimon mennä enkä antanut mitään", hän lisäsi kovemmalla äänellä.
"Jopa on Laurinki ylpeys masentunut, kun kerjätä täytyy", virkkoi Esa. "Mun puoleeni ei hän uskalla kääntyä, sillä hän tietää, ett'en häntä suvaitse. Oletko useinki häntä auttanut?"
"Yhden ainoan kerran vaan", virkkoi Helena.
"Armeliaisuus on hyvä asia, kun sitä oikein harjoitetaan", sanoi Esa. "Vaan tässä tapauksessa luulen olevan viisainta, että ei totuteta tuota ilkiötä juoppoa saamaan ilmaiseksi. Tehköön työtä, sitten voidaan antaa. Roteva, terve mies hän on".
"Se on totta", sanoi Helena, joka tuskin voi salata mieltymystään, kun asia näin onnellisesti päättyi. "Mutta nyt meillä on vähän ikävä asia ilmoitettava", jatkoi Helena, katsoen Valpuriin. "Äsken täällä kävi Pilveisen Sofia ja Hannu, ja Sofia tuli valittamaan, ettei nuorten väli ole niinkuin kihlattujen pitäisi oleman ja kysyi meiltä syytä ja neuvoa siihen. Me päätimme odottaa, kunnes saamme kuulla sinun lauseesi".