"Olisitko valmis vannomaan totta puhuvasi?" kysyi Esa.
"Vaikka heti", huudahti leski, "kautta taivahan Jumalan vannon, että olen totta puhunut. — Mutta mitä tämä merkitsee? Tehän kiellätte lapseni olevan Valpurin. — Voitteko pahoin?" hän äkkiä kysäsi.
"Täällä on — tympistynyt ilma — tule huomenna Aumolaan — noutamaan lapsesi!" soperti murtunut mies.
Esa nousi. Hänen silmäinsä edessä pyöri kamari ja hän kiiruhti ulos vapaasen ilmaan.
Kuin pilvistä pudonneena seisoi leski. "Tule huomenna Aumolaan — noutamaan lapsesi", kertoi hän. "Lapseni — ah!"
Hän rupesi itkemään, polveusi ja koetti kiittää Luojaa, vaan ei hän sen enempää voinut ajatella ja sanoa kuin: "lapseni". Vihdoin hän hyppäsi seisoalleen, tarttui mustaan kissaan, joka uinaili pankolla, sulki sen syliinsä, pyöri ympäri kuin väkkärä, itki ja nauroi. Kissa ei mieltynyt tähän pyörryttävään iloon, vaan kynsäsi leskeä poskesta, vaan leski painoi taas kissan rintaansa vasten ja virkkoi: "vaikka silmäni roukkisit, niin sinua syleileisin nyt. Oi, kun koko maailma mahtuisi syliini!"
"Mutta — voinko täydellisesti luottaa tuohon lupaukseen", alkoi leski ajatella, vähän toinnuttuaan. "Olenhan aina ennen tullut petetyksi. Oi Jumala! Älä minua toivolla elähytä, jos se toivo taaskin raukeaa".
Seuraavana yönä leski tuskin malttoi nukkua ja varhain aamulla hän pukeutui huolellisesti, ajatellen, olisiko hän Valpurin mieleen, tämmöinen surkastunut ja köyhä leski. Kevein askelin hän suuntasi matkansa Aumolaa kohti.
XXI.
Päivä oli jo enemmän kuin puolissa, kun Valpuri, joka istui akkunan ääressä, ilmoitti Helenalle, joka levotonna oli levännyt sängyllä ja taas vuorottain astuskellut edestakaisin lattialla, että Esa tuli. Kuin sähkön satuttamana Helena kuuli tämän ilmoituksen. "Älä minua hylkää", hän virkkoi Valpurille, eikä enempää kerennyt sanoa, kun Esa, kalpeana ja muuttuneen näköisenä, astui sisään.