Katkeralla tunteella näki Helena Valpurin istuvan paikoillaan. "Olisko hänkin jo muuttunut?" jupisi Helena ja saapui kohta kartanolle.
Hän meni portaille päin. Valpuri nousi samassa ja Helena katseli häntä tarkoin.
"Sinä olet itkenyt!" virkkoi vastatullut, jonka tottunut silmä huomasi vähimmätkin muutokset Valpurin muodossa.
"Ette sitä voi kummastella tämmöisessä tilassa", sanoi Valpuri, katsoen ujostellen äitiinsä.
"Onko sinua nuhdeltu tai koeteltu pakoittaa minusta luopumaan?" kysyi
Helena.
"Ei", sanoi Valpuri, joka pelkäsi lisätä mitään sanoihinsa.
"No, Jumalan kiitos, sitten olet minun", virkkoi Helena ja toivon tuli leimahti hänen silmissään. "Ja onko Esa muuttanut ajatustaan lesken suhteen; vaatiiko hän että sinun pitäisi lähteä lesken luo?"
"Ell'ei hän yöllä ole ajatustaan muuttanut, niin hän vaatii minua menemään", virkkoi Valpuri.
"Siitä ei tule mitään", sanoi Helena. "Me pakenemme vaikka Amerikaan ja tulemme kyllä toimeen".
Kovassa sielun tuskassa seisoi nuori tytär Helenan edessä. Hän katseli hellyydellä ja säälillä noita kalliita kasvoja, joista vieläkin toivo loisti, ja hän ajatteli minkä musertavan vaikutuksen hänen sanansa teki.