"Kummallinen sattumus", aloitti rovasti, "jonka sivukohtia en nyt huoli kertoa, on tehnyt sen, että sinä olet kasvatettu perheessä, johon et oikeastaan olekaan kuuluva. Sinun isäsi ei ole tuossa ja sinun äitisi ei ole hän, josta vasta erosit. Se leski, joka sinua on lapsekseen sanonut ja jota on hulluksi luultu eli oikeammin syytetty, hän on sinun äitisi".
Valpuri katseli laattiaan. Sitten hän nosti silmänsä ja katsoi vakavasti rovastiin.
"Kaikkeen tähän sinä olet syytön", virkkoi rovasti. "Mutta nyt, kun Helenan osa tässä surunäytelmässä on päättymäisillään ja kun hän, jota isäksesi olet sanonut, myös on ruvennut suorittamaan tehtäväänsä, nyt on sinunkin velvollisuutesi astua taisteluun, elämän taisteluun ja seurata omantuntosi ääntä. Sinun nyt ei ole kuuleminen muuta kuin sitä vaan, sinun ei ole ajatteleminen: miltä tuntuu eroaminen hänestä, jota äidikseni olen sanonut, vaan sinun pitää ajatella: jos joku nuori tytär olisi minun asemassani ja minä olisin hänen tuomarinaan ja minulla olisi elävä Jumalan tunto; miten tuomitsisin?"
"Minä ymmärrän velvollisuuteni", sanoi Valpuri. "ja koetan toimia sen mukaan — mutta vaikea on erota täältä. Eihän minulla ole isääkään enää!"
Esa käänsi puolittain pois kasvonsa ja pyyhkäsi kyyneleen silmistään, vaan hänen tunteensa hänet valtasi, hän levitti kätensä ja sanoi: "Jos minua vastakin tahdot isäksi nimittää, niin on se suloisin sana, minkä keltään ihmiseltä kuulla voin!"
Valpuri läheni Esaa ja vaipui hänen rintaansa vasten.
"Nyt sinulla on kaksikin isää", sanoi rovasti. "Etkös äsken muistanut sitä suurta isää, joka on meistä niin kaukana ja kuitenkin samassa niin likellä? — Mutta aika on jo kulunut. Jääkäät hyvästi, rakkaat ystävät! Herran voimakas käsi siunatkoon kohtalonne niin, että kuolemattomat sielunne perisivät ijankaikkisen elämän".
Rovastin mentyä asettuivat Esa ja Valpuri levolle. Valpuri muisteli eilis-iltaa, jonka hän vietti äitinsä seurassa ukon-ilman raivotessa. Esa toivoi, että mahdollisesti Helena, oltuaan poissa yön, malttaisi mielensä ja mukaantuisi asiain nykyiseen tilaan. Kumpikin tunsivat, että huomispäivä oli ratkaiseva heidän ja etenkin Helenan kohtalon.
XXII.
Varhain aamulla nousi Valpuri ja meni portaille istumaan. Hän oli aamulla herätessään niin katkerasti kaivannut häntä, joka joka aamu niin ystävällisesti oli hänelle hyvää huomenta lausunut ja kyyneleitä vuodattanut, muistellessaan menneitä aikoja. Viileä ilma ulkona raitistutti Valpurin raskasta päätä ja hän odotti nyt levotonna kahden äitinsä tuloa, sillä olihan Esa käskenyt lesken tulla Aumolaan noutamaan lastansa ja tästä myös antanut tiedon Valpurille. Kujalla näki hän nyt Helenan tulevan. Hän aikoi syöstä häntä vastaan, vaan joku outo tunne pidätti hänet paikallaan.