Äkkiä kuului maan alta häntä lähellä ikäänkuin joku olisi potkaissut lautaan. Veri virtaili Helenan sydämmeen. Hän hypähti ylös ja huudahti sekä lähti juoksemaan. Kirkkomaan portille ei hän osannut, vaan kiipesi kiviaidalle ja aikoi siitä hypätä alas, vaan jalkansa suljahti ja hän pitkänään maahan syöksähti, lyöden oikean ohimonsa kiveen, niin että hän pyörtyi. Kun siitä virkosi, nousi hän ja tunsi väristyksiä ruumiissaan sekä päänkolotusta. Vaivaloisesti hän astui kaupunkiin ja ensi portista sisään.
Hän kopautti muutamalle ovelle.
"Kuka p—le siellä kolisee?" ärjäsi muuan karkea bassoääni.
"Suokaa leposijaa kipeälle", virkkoi Helena, joka tuskin jaksoi puhua.
"Tämä ei ole mikään lasareti!" karjasi nyt hieno naisääni edempänä.
Helena hoiperteli kadulle. Päivä jo koitti. Muuan vaimonpuoli kulki kadulla ja näki Helenan.
"Te olette kipeä", hän virkkoi. "Olette kai kaupunkilainen?"
"En ole", sanoi Helena. "Viekäät minua johonki. En jaksa enään seisoaltaan".
"Tuossa asun", virkkoi vaimo. Hän astui Helenan luo, otti häntä kädestä ja talutti häntä kotiin.
"Saanko kysyä, mistä vieras on ja nimen", virkkoi vaimonpuoli. "Kaiketi omaisenne ovat levottomat, kun ei teistä ala kuulua mitään".