"Älä pahastu, tämä on Härmäläisten leikkiä vaan", sanoi Hannu.
Juho tunsi kupeensa kosteaksi ja lämpymäksi verestä, joka alkoi tihkua haavasta.
"Joko sait kyllisi?" kysyi Hannu. "Ai'otko vielä minun mainettani heikontaa?"
"Minä en sitä niinkään kykene heikontamaan kuin sinä itse", virkkoi
Juho. "Päästä minut!"
"En vielä", sanoi Hannu ja vihlasi toisen kerran.
"Sinä kunnoton raukka!" huudahti Juho ja sylkäsi Hannua naamaan.
"Vai sinä tässä!" karjasi Hannu ja vihlasi vielä kolmannen kerran.
"Nyt on kerraksi kyllä", sanoi hän, nousi ja läksi juoksemaan kotiaan päin, verinen veitsi kädessään. Ennenkuin hän kerkesi sen pistää tuppeen, näki hän syrjätieltä kahden henkilön tulevan, jotka hän tunsi Luopion emännäksi ja piiaksi. "Lempo vieköön!" murisi Hannu hampaittensa välistä, "kylän ensimäinen juoruakka näki minun". — "Emäntä on varmaan meille menossa?" hän lisäsi ääneen, pistäen tuppeen puukon. "Niin, Sofia lupasi ostaa minulle lohen padolta", virkkoi Luopion emäntä. "Mistä Hannu noin kiiruusti tulee?"
"Käärme minua pisti", sanoi Hannu, "ja minä koetin puukolla leikata myrkytettyä lihaa, vaan en sitä kauan sietänyt."
"Oih! — taaskin pistokset minua ahdistavat!" uikutti Luopion emäntä. "Hannu on hyvä ja kiiruhtaa apua hakemaan, sillä käärmeen purema ei ole leikkiasia. Minä tulen, kunhan vähän levähdän", hän lisäsi ja istahti kivelle.