"Vaikka vaimoihmiset tavallisesti liikkuvat vähemmän kuin miehet, niin he joskus tuntevat asioita paremmin kuin miehet", alotti Sofia, luoden Tapaniin kellertävät silmänsä. "Ja he joskus kuulevat enemmän kuin miehet. Minä tiedän Venäjällä olevan tapana, että ystävällisten perheiden lapset jo piennä kihlataan toisilleen. Ja sitä tapaa sopisi Suomessaki kerran koettaa; sopisipa hyvinki".
Tapani ällistyi, vaan ei julkaissut ajatuksiaan. "Minä siis pyydän Valpurin Hannulle; siinä kaikki", virkkoi Sofia. "Pyydä vaan", sanoi Tapani, joka tiesi, että kieltäminen el mitään vaikuttaisi. "Mutta minäki ai'on pyytää jotaki". "Pyydä, pyydä", sanoi Sofia, "kunhan minä ensin olen pyytänyt". Kun ei hän sen enempää kysellyt Tapanilta, ei tämäkään ilmoittanut aikomuksiaan. Kumpiki odottivat huomispäivää, joka oli pyhä, jolloin aikoivat lähteä Aumolaan.
Pyhänä heti jälkeen puolen päivän otti Tapani su'an laatikostaan ja verkatakin ullakosta ja rupesi puhdistamaan takkiaan. Sitten hän asettui kahvikupinsuun kokoisen peilin eteen, joka riippui akkunan välipuitteessa ja suki hiuksiaan hyvin huolellisesti. Tämän tehtyään hän, su'an toisella puolella, jossa myös oli harjaksia, kihnutteli saappaitaan sillä kiiltovoiteen jäännöksellä, joka vielä oli jäljellä suan harjaksissa. Sofia voiteli hiuksensa kerma-öljyllä, puki ylleen punarantuisen hameen ja viheriän nutun sekä ruskeankeltaisen huivin ja oli tässä puvussa hyvin "silmäänpistävä".
Nyt mentiin rantaan. Tapani sysäsi venheen maalta, asettui tuhdolle ja antoi Sofian mennä perää pitämään. Hannu pantiin venheen pohjalle.
Samassa kulki Luopion isäntä ja emäntä ohitse. "Aiotteko meille?" kysyi
Sofia äänellä, joka odotti kieltävää vastausta.
"Emme suinkaan", virkkoi Luopion emäntä, joka vähän närkästyi ja, tämmöisissä tiloissa niin tavallisella kohteliaisuudella, pisti pienen valheen. "Mihin matka?"
"Aumolaan", vastasi Sofia ja kuiskasi samassa Tapanille: "Pyydetään heidät mukaan — vieraiksi miehiksi".
"Tehdään niin", virkkoi Tapani.
"Lähtekää Aumolaan", sanoi nyt Sofia hyvin ystävällisesti. "Joskopa lähdemme", sanoi Luopion isäntä. "Eipä tuolla ole nykyisin käyty".
Luopion väki "kiipesi" nyt venheesen, johon asetettiin lauta keskelle. Luopion emäntä nosti Hannun venheen pohjalta, kohotti hänet ilmaan ja suuteli sitten häntä. Emäntä oli tylleröinen, pienillä, vilkkailla silmillä, erittäin perehtynyt kaikkiin pitäjän kulkupuheisin, sen tiesi kukin, vaikka hän aina vakuutti ei tietävänsä mitään ja suuresti kummasteli sitä, jota jo ennen oli kuullut. — Luopion isäntä oli pitkä ja laiha, toimelias mies, hyvänpuoleisella järjellä, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut: kohota arvossa. Hän piti siis suurimpana onnenaan saada seurustella rovastin, pastorin ja nimismiehen sekä Esan kanssa, joka oli pitäjän etevin talokas. Samassa määrässä kuin hän osasi näitä palvella, vaati hän kunnioitusta alapuolellaan olevilta, joita kohtaan ei hän puoleltaan katsonut tarvitsevansa noudattaa sanottavaa kohteliaisuutta.