Polttava jano vaivasi Helenaa, vaan ei ollut mitään juotavaa häntä lähellä. Hän kasteli huuliaan kielellään, josta ei ollut suurta apua.
Nyt kajahteli kirkon kellon ääni hänen korviinsa. Ne hetket hänen kuluneesta elämästään, jolloin hän niin huoletonna oli kuullut kellojen kutsuvaa ääntä, kulkivat hänen sielunsa silmäin ohitse. Tällä kertaa oli niiden äänessä merkillisempi sointu kuin koskaan ennen. Se oli kuin ankara kutsumus toisesta maailmasta.
Nyt vaikeni kellon ääni. "Oi, missähän viipyy tuo vaimonpuoli?" valitti
Helena itsekseen.
Tauti toimitti tuhotyötään sairaassa. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän makasi silmät puoleksi ummessa ja katseli ovea, jota nyt päiväpaiste valasi.
Kuinka? Oliko se näky, jonka Helena nyt näki, todellinen tai oliko se kuumeen matkaansaama mielikuvitus vaan? Ovi hiljaa aukeni ja kynnyksellä, auringon valossa, seisoi suloinen olento, silmäillen sanomattomalla hellyydellä tuskan uhria vuoteella. Oliko se taivaan enkeli, joka tuli tarjoomaan lohdutuksen virvoittavaa maljaa nääntyvälle sairaalle?
Seuraavalla hetkellä makasi tuo ilmestys polvillaan Helenan sängyn vieressä ja virkkoi nyyhkien: "äiti".
Autuaallinen hymy kirkasti Helenan kasvoja, hänen kuullessaan tuon kallihin sanan.
Samassa ovi avattiin vielä kerran ja hoitajansa seurassa näki Helena miehensä, kalpeana ja horjuen, astuvan sisään. Sanaakaan hiiskumatta Esa vaipui tuolille ja peitti käsillään muotonsa.
"Oi, äiti, äiti", sanoi Valpuri nyyhkien, "teidän pitää parata. Minä en muutakaan Aumolasta, vaan pysyn aina teidän läheisyydessänne".
"Ole huoleti, lapseni", virkkoi hiljaa Helena. "Minä paranen. Te ette siis minua ylönkatso?"