"Hyvästi, roskajoukko!" huusi Hannu.
"Hyvästi kultani, pese puukkosi!" vastasi Luopion emäntä suloisesti soivalla äänellään. "Kaunis poika! Dobra nuori mies!"
"Näin onnettomasti päättyi Pilveisten retki Aumolaan", naurahti Luopion isäntä.
"Monasti sinä saat nousta ja laskea ennenkuin Aumolan ovia avaamme!" virkkoi Sofia tultuaan ulos ja katsellen ilta-aurinkoa, meloili venheen perässä, joutuakseen pikemmin ulohtaalle tuosta pahasta paikasta.
"Ja minun uneni tämän hullun kaupan matkaansai!" jupisi Tapani.
"Ole huoleti", virkkoi Sofia, "unettasiki se olisi tapahtunut. Sitä en tahdo salata". — Hetken päästä hän lausui: "Mutta sinä Hannu nyt ehkä saat käräjäjutun niskoillesi! Se kyykäärme lie sitä tarkoittanut, kun sanoi: 'voidaan puhua jossakin toisessa paikassa'".
"Tätä poikaa ei viedä käräjiin!" sanoi Hannu kopeasti. Venhe töksähti samassa rantaan ja sekavilla tunteilla kiipesivät Pilveiset ylös törmää, täynnänsä kiukkua kaikkia vastaan ylipäänsä ja Esaa sekä Luopion emäntää vastaan erittäinkin.
XXVI.
Toista viikkoa oli jo kulunut siitä, kun Helena oli lähtenyt Aumolasta. Hän sairasti keuhkokuumetta. Kovat tuskat vaivasivat häntä hengittäessänsä. Hän makasi enimmiten houreissa ja heikkoni heikkonemistaan. — Tohtoria ei Helenan vartija, koska sairas oli sen nimenomaan kieltänyt, ollut hakenut, vaan hän koetti kaikenlaisilla lämmityskeinoilla saada kipeän tuskat lievitetyiksi, joka keino valitettavasti ei tuottanut apua.
Oli pyhäaamu. Vaimonpuoli, jonka luona Helena sairasti, oli hetkeksi mennyt kaupungille. — Helena lepäsi kyljellään, tuijottaen seinään, jota aurinko valasi. Hän oli äsken selvennyt houreista, kummallisesta uinailusta. Oli muka ollut Valpurin häät Aumolassa. Kaikki olivat niin ystävällisiä Helenalle ja vihillä oltuaan Valpuri lankesi hänen kaulaansa ja Esa tuli ja syleili häntä ja sanoi: olethan toki sinä jäljellä, kun Valpuri viedään meiltä. Ja illalla mentiin rantaan saattamaan vastanaineita virran yli. Helena oli astuvinaan venheesen ja venhe lykättiin maalta. Ilta-aurinko valaisi joen pintaa ja rannalla seisovia, jotka eivät paikoiltaan liikkuneet. Helena koetti huutaa heille, vaan samassa oli pilkkosen pimeä hänen ympärillään, ankarat aallot pauhasivat venheen ympärillä. Harmaapartainen mies, jonka kasvoja joku näkymätön valon lähde valasi, piti perää ja kun Helena häneltä kuiskaten kysyi: "mihin viet minut?" niin tuo kolkko peränpitäjä vastasi: "sinne, josta ei kukaan kuolevainen ole palannut".