"En juuri".
"Et Hannuakaan?"
"Hän ei ollut minusta niin kauan erotettukaan, että häntä olisin kerennyt ikävöidä".
"Kerennyt", sanoi Juho elävästi. — "Niin, niin, minä ymmärrän. — Kummallinen tunne on ikävä. Ikävöidä ei voine aina samalla tavalla. Toivoton ikävä lie kauhein tuska mikä löytyy, vaan toivova ikävä — kun tiedetään tai uskotaan että se, jota ikävöimme, myös meitä ikävöipi, — se lienee suloinen tuska".
Nyt kuului askeleita pirtistä ja kohta astui Esa sisään. Väsyneen näköisenä hän heittäytyi tuolille.
"Voipiko isä pahoin?" kysyi Valpuri katsoen levottomasti Esaan.
"Minäkö? En", vastasi Esa, ikäänkuin heräten mietteistään.
"Ajattelinhan vaan mennyttä aikaa. — Mutta nyt tahdon ajatella tulevaisuutta, kun teidät näen, sillä nuoruus herättää ajatuksia tulevaisuudesta".
Esa rupesi nyt Juhon kanssa puhelemaan kaikenlaisista asioista. Ommellessaan kuunteli Valpuri joka sanan ja katsahti silloin tällöin isäänsä ja nuoreen mieheen. Eivätkä Juhonkaan silmäykset olleet mielihyvällä viipymättä nuoren neitosen suopeasta muodosta.
Kun kohta alkoi olla puolisen aika, jätti Juho hyvästin Esalle ja Valpurille ja edellinen kehoitti sanalla, jälkimäinen jollakin sanomattomalla tavalla, (jonka ainoastaan asianomaiset ymmärtävät), "ei unhottaa" naapuritaloa. Unhottaa! Montakohan vuorokauden 86,400 sekunnista hän voi olla ajattelematta Aumolaa? Unissakin hänen ajatuksensa enin siellä asuivat tästä lähtien.