"Älä Kaarloni puhu noin", Sofia sanoi levottomasti, "voihan niitä vielä meilleki tulla."
"Pyttis!" naurahti Kaarlo. "Ihmiset luovat itsilleen murheita. Kun älyäisivät paremmin, niin olisivat niistä melkein vapaat."
"Älä usko niin", minä tuohon vastasin. "Tunnetko yhtään semmoista, joka murheetta olisi päässyt ikänsä?"
"No, ei aivan murheitta. Kuolo eroittaa meidät rakkahistamme, taudit voivat myös katkeroittaa elämämme. Mutta että riitainen elämä, kateus, viha ja köyhyys tekevät ihmiset onnettomiksi, se on ihmisten oma syy", Kaarlo väitteli.
"Olkoonpa niin! Mutta miksi kuitenki niin moni perin järkevä joutuu noihin onnettomuuksiin?"
"Siihen minä en rupea vastausta miettimään", naurahti Kaarlo, kaataen konjakkia lasiinsa. "Eläkööt ihmiset miten kukin tahtoo. Mutta minä tahdon elää iloisesti nyt ja aina. Amen!" —
Nyt puhe suunnattiin toiselle tolalle ja kun oli hupainen ilta vietetty, lähdimme pois.
Joku aika tämän jälkeen tapasin Kaarlon kadulla. Hän oli erittäin hyvällä tuulella ja pyysi minua tulemaan läheiseen ravintolaan. Minä seurasin, nähtyäni, että kieltäminen häntä pahoitti. Hän oli jo rohkaissut mielensä eeltäpäin pistäydessään veli H:n luona, joka aina tarjosi "troppeja" aamusilla. Istuttuamme lasien ääreen hän sanoi olevansa iloisen siitä, että hänkin oli "lisäävä ihmiskuntaa." Siis piti nyt juhlistaa mieltään. Me kilistimme lasia jonkun ajan.
"Nyt minun täytyy lähteä", minä sanoin. "Eikö sinuaki tarvita konttoorissa?"
"Minä liikun milloin tahdon. Olenhan sitä pait nytkin asioilla." Kaarlo virkkoi päättävästi.