"Sitä en minä vielä tekisi." sanoin ma, "vaan oma on valtasi." — Nyt pakistiin yhtä ja toista kunnes Kaarlo läksi kotiaan.
Kun vihdoin Kaarlo sai kyynelsilmin suudella ensimäistä lastaan, joka oli poika, seurasi jonkulainen valoisempi aikakausi hänen elämässään. Pienokaista hän katseli, nosteli ja suuteli; sillä hän oli lapsirakas.
* * * * *
Kolme kuukautta ristiäisten jälkeen istui muutamana kevät-talvi-iltana nuori äiti — Sofia — kätkyen ääressä. Ulkona oli pyryilma.
Nuoren äidin kasvot olivat milt'ei verevämmät ja suloisemmat kuin häiden aikana, varsinki silloin kun hän loi silmänsä kätkyeesen. Vaan kun hän nosti silmänsä ja katseli muualle, ilmestyi muodossa tuskallinen vivahdus.
Ovi avattiin ja Kaarlo astui äkkiä sisälle. Hän heitti lakkinsa pöydälle ja itsensä tuolille, otti taskustaan papyrossikotelon, avasi sen, otti sieltä poltettavaa ja tupruili moniaita savuja. Sitten hän otti taskustaan veitsen, jossa löytyi korkinnostin, avasi olutpullon (joita löytyi useoita pöydän alla) ja joi kaksi lasia jäletysten. Tämän tehtyään hän otti lakkinsa ja meni ulos.
Sofia huokasi katsellen hänen jälkeensä, "Kaarlo parka", hän supisi itsekseen, "pahalla tuulella hän oli; lienee konsuli taas ollut äreä."
Lapsi heräsi itkien. Sofia otti lapsen kätkyestä syliinsä, Kun pienokainen oli tointunut, Sofia laski sen jälleen kehtoon, pani kätensä ristiin oikean polvensa editse ja rupesi tirkistelemään seinään. — Pari tuntia oli kulunut, kun Kaarlo taaski tuli sisään. Hän oli nähtävästi nauttinut muutaki kuin olutta vaan kotonaan.
"Meillä tulee kohta muutto eteen", hän sanoi käheällä äänellä. "Minua kohdellaan kuin koiraa enkä ole koiraksi luotu."
"Mutta Kaarloni", Sofia puhui, "koeta nyt sentään kärsiä." —