"Koeta sinä!" Kaarlo tiuskasi. "Mutta tottahan on: sinä et tarvitse kärsiä mitä minä kärsin etkä siis sitä oivalla. Sinä elät vaan ja nautit elämän suloutta, sen katkerimmat puolet säilytetään vaan minulle."
"Oi Kaarlo! Etkös usko munki kärsivän kun sinä kärsit?"
"No niin. Pitääkö meidän kahden kärsiä tuon ylpeän konsulin tähden. Eipä kaiketi. Jo huomenna minä sanon hänelle." —
"Malta mielesi, Kaarlo, äläkä tee äkkiä päätöstä."
"Vai niin! Sinä siis kuitenki katsot minun sopivan juhdaksi herra konsulille. Mutta tämä poika sanoo: 'stopp o belägg'."
"Kuule, Kaarlo. Ethän mene enään ulos tän'iltana. Täällä on niin kaamea olla yksin."
"Minä lupasin pistäydä klubissa. Vaan en viivy kauan."
Kaarlo meni. Sofia sai viettää iltansa levottomuudessa ja kyynelissä. Puoliyön seuduissa Kaarlo tuli kotiinsa. "Hiidessäkö tulitikut ovat?" Hän tiuskasi ja haki hoiperrellen niitä pöydältä ja tuoleilta.
Sofia heräsi ja viritti tulta. Kun Kaarlo oli vielä, moniaan kerran tiuskannut vaimolleen, pani hän levolle ja kuorsasi kohta, mutta kääntyi levottomasti edes takaisin. Vasta aamupuoleen hänen levottomuutensa alkoi vähetä. Aamulla hänellä kolotti päätä. Hän koetti sitä parantaa, se'oittaen konjakkia kahviin. Ja sitten hän taas läksi virkatoimiinsa.
Siellä hän ei viipynytkään kauan. Vihan vimmassa hän tuli kotiaan ja kun Sofia kysyi syytä tähän, hän sanoi: "sinun neuvoasi ei pitäisi mun koskaan noudattaa. Nyt on konsuli eroittanut mun palveluksestaan. Se minua harmittaa, etten minä kerennyt ennen pyytää eroa."