Tässä voidaan kysyä: olisko varmaa, että heidän elämänsä viinatta olisi ollut onnellinen? Onko viina ihmisonnen ainoa vihollinen? — Ei suinkaan. Vaan hyväki viinan kautta huononee ja huono huononee vielä enemmän. Ani harvoin kuullaan viinaan menevän olevan siivon perheelleen; vaan joku semmoinenki löytyy. Vaan hänki hävittää terveytensä ja ehkäpä myös arvonsa ja varansa. Mutta kaikkein useimpain mielen muuttaa viina kärtyiseksi. Viina tulee nytki, niinkuin tähän asti, olemaan avioliiton vaarallisin salakari ja kaikellaisen häviön, jopa rikostenki tavallisin perustus. Juoppouden suurin vaara on siinä, että se luulottelee uhriansa paremmaksi kuin hän on. Se on siis petollinen turva. Juoppoki voi selvillään ollen huomata juoppouden inhoittavaisuuden toisessa, mutta itsessään hän ei sitä huomaa.
Matkamuistelma.
Ne tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin jälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki Apollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä ovat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle, tuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme Helsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen n.k. "vertebral fraktoreissa" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja munaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä selkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään "höyryssä" (sat sapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja henkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja katoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten kanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta, ajopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin siitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö viimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka siitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui.
Etelä Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana kestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin sillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania. Vierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä olin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos kartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan hevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna.
"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?"
"Mistä matkustavainen on?"
"Pohjoisesta päin", ma vastasin.
"Kuka te olette?" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan liikutettu.
"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas."
"On kaiketi teillä joku nimi?"