Aika kului edelleen, vaan uutta paikkaa ei niin helposti ollutkaan saatavissa kuin Kaarlo oli uskonut. Hän toimitti pieniä toimituksia silloin tällöin, vaan eiväthän ne juuri leiville lyöneet. Sofia muisteli katkeralla mielellä entistä onneaan ja joskus hänen tunteensa puhkesivat sanoihinki. Kerran syttyi täten eripuraisuuden liekki perhe-elämässä ja Kaarlo meni vihoissaan kapakkaan, tietysti lohdutusta etsimään.
Ja nyt taas alkoi onneton aika. Sofia, joka oli pikaluontoinen, nuhteli miestään ja tämä aina silloin meni kapakkaan lohdutusta etsimään. Hän etsi muka seuraa, vaan oikeastaan hän etsi juotavaa, joka hetkeksi huumasi hänet ja uskotteli häntä onnelliseksi niin kauan kuin höyryä oli päässä.
Sofia tuli enemmän ja enemmän välinpitämättömäksi ja nuhteli lapsiaan (niitä oli 2) vähimmistäki syistä. Kivulloisuus häntä sitä paitsi ahdisti ja teki hänet myös kärtyiseksi.
Kerran pappi tuli, Sofian kehoituksesta, Kaarloa puhuttelemaan. Kaarlo syytti Sofiaa suureksi syyksi hänen onnettomuuteensa. Sofia tuli sisään ja sanoi papille: "meissä on vika kummassaki, vaan viinassa on päävika."
"Niin minäki uskon", pappi sanoi ja manattuaan heidät sopuun hän läksi pois.
Näin kului kaksi vuotta. Se lohdutus, joka tämmöisissä tiloissa löydetään Jumalan sanasta, ei ollut näille tarjona. Heitä ei oltu kumpaakaan totutettu heidän kodeissaan Jumalalta apua rukoilemaan eivätkä heidän luonteensakaan olleet heitä siihen neuvoneet. Sofia tosin alussa oli tuota koettanut, vaan kun luuli, ettei siitä olisi apua, hän jätti rukoukset sikseen.
Tähän aikaan kävin kerran heidän luonaan. Useimmat merkit heidän entiseltä hyvästitoimeentulon ajalta olivat vielä tallella, huonekalut, seinäkello, tauluja j.n.e, mutta ihmiset siinä taloudessa olivat suuresti muuttuneet. Sääli valtasi sydämmeni, kun muistelin Kaarlon sanat: "paljo puhutaan tässä mailmassa murheista, vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."
Joululahjaksi lähetti muuan "tuntematon" heille kirjan "avioliitosta." Sitä Sofia lueskeli, vaan Kaarlo ei siitä piitannut, sanoen: "nyt on myöhäistä; lukekoot ne jotka aikovat naida."
Uuden vuoden jälkeen Kaarlo sairastui keuhkokuumeesen. Viikon ajat kovat tuskat kärsittyään hän kuoli. Tyytyväisenä hän erosi elämästä, jota hän oli niin väärin käsittänyt.
Sofia eli hänen jälkeensä vielä kuusi vuotta vaivaloisesti ansaiten ylläpidon itselleen ja lapsilleen. Joskus hän tunsi omantunnon vaivoja vainajan suhteen, vaan vähitellen neki haihtuivat, Kuolinvuoteellaan Sofia virkkoi: "naimisiini asti olin onnellinen eikä minut mieheni onnettomaksi tehnyt, vaan viina."