Lasia kilistettiin tämän oivan ilmoituksen johdosta.
Kun Kaarlo oli täydessä "laahingissa", hän läksi kotiin astuskelemaan jupisten: mikä olisi tämä mailma, jos ei löytyisi veikkoja, joiden kanssa saa tuumailla lasien ääressä.
Kotiaan tullessaan Kaarlo herätti Sofian, joka ei muutenkaan sikiästi nukkunut, kun oli niin levoton. Kaarlon hoiperrellessa tooleja kohden, Sofia varoitti hänen olemaan hiljaa.
"Älä minua opeta", Kaarlo sanoi synkästi.
"Eipä liene liikaa jos sinua vähän opettaisiki eikä lie kumma, jos vähän väsyisiki nähdä sun joka yönä tulevan kotiasi tuossa tilassa."
Ensi kerran Sofia uskalsi näin puhua Kaarlolle.
"Mitä sanot!" Kaarlo huudahti. "Mitäs sanot, jos lähden enkä enään palaa."
"Minä sanon, ett'ei elämäni voi sen surkeammaksi tulla, jos menetki."
Kummallisesti ei Kaarlo tuosta niin kovasti suuttunut kuin luultava oli. Panihan vaan jupisten maata.
Seuraavana päivänä hän oli siivompi kuin moneen viikkoon sitä ennen, pyysi anteeksi ajattelemattomuutensa ja lupasi parantaa tapansa. Ja nyt seurasi moniaita päiviä, joina hän oli kuin kelpo mies. Hän lupasi jättää pois juomisen.