"Ja pahaa myös", rovasti lisäsi. "Mitäs uskot e.m. hihhuliseurain meistä papeista pitävän ja julistavan? Joo, että me olemme helvetin ovenvartioita."
"Mutta minä tarkoitan niitä seuroja, joissa vihitty pappi puhetta johtaa" vastasi Jooseppi.
"Sen kyllä ymmärsin, vaan tahdoin nyt mainita jotaki seuraa. Eivätköhän pappien johtamat seurat taas muita seuroja tuomitse useinki ankarammin, kuin kristillinen rakkaus myöntää? Yksityinen ei ajatuksissaan niin voi riistää kunniaa lähimmäiseltään, kuin seura, jossa ajatukset sanoihin puhkeavat."
"Setä on varmaankin kuullut ja nähnyt huononlaista seuraa koska hän tuommoiseen päätökseen on tullut. Provessori X. puollustaa myös seurojen pitämistä!"
"Miks'ei. Itse hän tietysti niitä ei pidä", virkkoi rovasti hiukan maltittomasti. "Niin niin. Paljon puhutaan tässä mailmassa, paljon kehoitetaan ihmisiä elämään niin ja niin, vaan minä olen aina pitänyt sen viisaimpana ei vaatia muilta enempää kuin itseltäänkään." Rovastin rouva tuli nyt sisälle ja kyseli yhtä ja toista Joosepilta. Sitten lähettiin aterialle ja ensi päivä uudessa paikassa päättyi vihdoin Joosepille siten, että hän varsin sekavilla tunteilla pani levolle, rukoillen Jumalalta valistusta, halua ja kärsimystä painavaan toimeensa.
Seuraavana päivänä Jooseppi nousi varhain ylös, avasi akkunan ja imi keuhkoihinsa virvoittavaa kesäilmaa. Linnut lauloivat kauniisti koivuissa ja ehdottomasti Jooseppi laski kätensä ristiin, tuntien sydämessään sivuvirtauksen siitä suuresta sointuisuudesta, joka täyttää mailman.
Provasti makasi sill'aikaa, lukien sanomalehtiä, kunnes piika pisti päänsä oven raosta sisään ja kysäsi, ottaako rovasti jo vastaan?
"Menkööt apulaisen luo", rovasti virkkoi.
Piika ilmoitti tämän uutisen asianomaisille, joka sanoi tahtovansa puhutella "itse rovastia."
"Kuka hän on?"