"Älä nyt sure Jooseppia. Hyvä on, jos hän paranee ja hyvä on jos Herra hänet korjaa rauhan majoihinsa."
Maria purskahti itkuun. "Kuinka noin raahitte puhua! Totta Jooseppi paranee. Niin hän viimme kirjeessänsä toivoi."
"Se on Herran hallussa", äiti sanoi tyttärelleen. "Täytyy olla valmis tottumaan siihenki, että hän meiltä viedään. Rakas tyttäreni! Älä nyt sure noin. Ota tyytyväisenä vastaan se minkä Jumala sallii."
"Oi Jooseppini!" Maria puheli puolittain itsekseen. "Miks'et lähetä kirjettä, joka minua lohduttaisi. Yöt, päivät olen kirjettä sinulta ikävöinyt."
"Tyttäreni", äiti sanoi, "mun täytyy sinulle ilmoittaa, että Jooseppi on onnellinen. Hän on päässyt tuskistaan rauhaan."
Huudahtaen Maria solui alas penkiltä maahan ja pyörtyi, Hänen äitinsä juoksi vettä noutamaan ja valeli sillä tyttärensä päätä. Vihdoin Maria virkosi.
"Pois, pois tästä paikasta" hän puhui heikolla äänellä,
Äiti talutti tyttärensä sisälle.
Rovasti oli nähnyt ja kuullut osittain, mitä oli tapahtunut. Hän otti hatun ja kepin ja ohjasi askeleensa; kirkkomaalle. Täällä hän istui muutamalle hautakivelle, ikääskuin tunnotonna hän tuijotti taivaanrantaa kohden. Sitten hänen silmänsä kääntyivät maahan, rististä ristiin. Hän ajatteli näin:
"Siveellinen mailman järjestys on muuttumaton. — Joka ei mukaannu sen vaatimuksiin, se tulee ruhjotuksi sen rautaisten rattaiden alla. — Moni täällä turpasten peitossa lepäävä on vastenmielisesti sujuttanut niskansa sen ankaran lain alle. — — Minä tunnen ansainneeni tämän vitsauksen."