Hän katseli ympärilleen. "Minä ajattelin nyt katkerasti, sillä minulta puuttuu tällä hetkellä kristillinen henki."
"Mitä olisi tämä ijankaikkisuuden kylvö ympärilläni", hän jatkoi "ellei sitä valaisisi rakkauden aurinko! Kylmää, kolkkoa olisi se ja niin olisi koko elämämme. Ei! Minä neuvon muille autuuden tien, eikö pidä mun siis itse sitä vaeltaa? Mutkistukaa, te jäykät polvet, ja kallistu, vanha pääni, tässä kuolon tantereella, jossa kaikki ylpeys lannistuu!"
Hän polvistui hautakiven viereen, pani kätensä ristiin ja rukoili. Laskeva aurinko valaisi hänen kasvonsa. Ne kirkastuivat kirkastumistaan.
Hetken päästä nousi.
"Minä olen virvoitettu", hän puheli "ja nyt minä jaksan virvoittaa omaisianiki, joiden suruun olen syypää. Oi sinä kummallinen elämän lähde, joka ihmishengen noin voit virkistää."
Keveämmillä askeleilla, kuin hän oli tullut, astui hän, nyt kotia. Vaimonsa, huomasi jonkulaisen muutoksen hänen muodossaan ja käytöksessään. Rovasti kutsutti Marian luokseen ja kun tämä tuli, sanoi hän:
"Sydämmesi on surusta raskas ja minä olen suruusi pääsyy. Sitä en olisi äsken vielä voinut myöntää, mutta nyt olen saanut sen voiman ylhäältä. Minä olen ollut loukattu sisimpään sydämmeeni ja hän, joka minut loukkasi, ei sitä tarkoituksella tehnyt. Siis ei mun olisi pitänyt häntä vihata. Vaan luonnollinen ihminen on vihan lapsi. Tehty on tehty. Voitko sen vanhalle isällesi anteeksi antaa?"
Hetken seisoi Maria epäillen, vaan seuraavassa tuokiossa hän lepäsi isänsä rintaa vasten.
Sovinto oli tehty.
Tästälähtien rovasti taas alkoi tointua alakuloisuudestaan. Kaksi vuotta hän vielä eli ja kun hän kuoli, seurakuntalaiset vilpittömästi surivat häntä. Viisi ajast'aikaa hänen vaimonsa eli miehensä kuoleman jälkeen. — Maria pysyi ikänsä naimatonna, pyhitti elämänsä Herralle ja odotti kaipuulla sitä aikaa, jolloin hänki mailman koettelemisista oli pääsevä rauhan majoihin.