"Tee, miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan, jupisten: "Meillä on kummallai vaikutusalana ihmisten usko, vaan vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kun minä. Mutta sehän onki luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa".
III.
Ryöstö.
Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläki kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos se kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteessä kasvoi rehoittava koivumetsä. Koillisessa siinti vuoria ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne sangen ihanat ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta luonnon ihailemisen nautintoa.
Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, joka kertomuksessamme on valtaava niin etevän sijan.
Sipo Nevalainen oli vuosia puoli väliin kuudettakymmentä elänyt siihen aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen raitis liikuntonsa ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa; ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli elämänsä jälki-osaan kerennyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista etempänä toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät teoksissaan osoittivat mahtipontisuutta ja hallitsiakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa tummansinertäväksi, ikääs kuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, jonka omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. — Nevalaisen käytöksessä ilmaantui aina arvollisuus; hänen puheensa oli sattuva ja lyhyt. Hänen luonteensa oli voimakas, vaan samassa haaveksiva. Usein vaipui hän mietintöihin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikutus hänet riisti irti. Äkkiä hän silloin oli palannut mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.
Nevalainen oli varsin tunnokas; erittäinki vääryys ja sorto panivat hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että näitä paheita löytyikään ihmisten parissa. Hän ei koskonkaan ollut niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muidenkaan harjoittavan. Tämä herkkätuntoisuus yllämainitussa suhteessa tuli suuresti vaikuttamaan Nevalaisen tulevaan kohtaloon.
Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla, ei kaukana kotitalostaan, ajatuksiin vaipuneena. Olispa luullut jonku jättiläisen vartioivan kummuun kaivetuita aarteita, kun näki Sipon, silmiä liikuttamatta, katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niinkauan ja niin kauas kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi näky-alasta, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja rajattomuudesta, nain lennossaan ehkäistiin.
Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään 6 vuotta nuorempi. Hän oli erittäin tasaista luonnetta, aivan kuin luotu tyyneydellään tasaamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo tämän kohdan hyvin tunsi ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan ollut kaunotar ja vielä nytki kangasti tuo nuoruuden viehättävä kukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa heikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä lasta oli tällä onnellisella parikunnalla ollut, joista lukijalle jo tuttu Juhana oli nuorin ja enin tuli äitiinsä. Tätäkös hellin silmin vanhemmat katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymys lähettää Juhanalle sana tulla setän luota kotiaan. — Juhanan kahdet vanhemmat sisaret olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Yksi veli oli seppänä Rautalammella.
Oli ihana Syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamu-ilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa renkiään töistä, jotka olivat pellolla tehtävät. Hetken seisottuaan portailla, meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He menivät pirtin takana olevaan kamariin eineelle.