"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", sanoi Sipo kärtyisästi.
"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuas tartse. Hahhahhaa! Malla tuntee tulevaisuudenki, sen kohta saat nähdä".
Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta vihdoin tuli hän taas roveilleen ja rupesi levollisesti Katrin kanssa puhumaan Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista suotuisin ja kohta oli onnellinen parikunta yhtä onnellinen kuin ennen Mallan tuloa.
Päivä meni jo puolissa, kun Katri, katsastaen kujalle, lausui Sipolle: "kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään. Kiiltävät napit yhden miehen takissa! Jumala armahtakoon; Hovilaisiahan nuo ovat!"
Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut ja astui sitte tulijoita vastaanottamaan kartanolle.
Tänne oli saapunut kolme miestä. Se, jolla kiiltävät napit olivat takissa, oli majurin lähin uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat Jästihanskaksi kutsuivat. Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa rautainen lujuus kuvausi. Harvat hiukset peittivät sivuilta hänen kaljua päätään; nenä oli iso, silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa samanikuinen.
Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen nimismies Pähkinälinnassa, niinkuin aikakauskirjat ilmoittavat. Finne oli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs puheissaan ja tavoissaan, joka ylitse kaikkea maan päällä rakasti ryyppyjä, jos ne nimittäin eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän usein häiriötä veronkannossa ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa Björnin yksin virkatoimiin ryhtyä. Muutoin oli Björn hyväsydäminen ja Nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeän palvelukseen joutunut. Että Björnin siivous ei kuitenkaan niin erinomainen ollut, on todenmukaista.
Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista Hovilaisista vastenmielisin, sillä hän konnankoukuilla ja kavaluudella peijasi yleisöä. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine Affleckille, joka itsessään yhdisti kummanki palveliansa pääomituisuudet. Tämä kolmas tulijoista — henkiherra Rietrikki Arnkijl — oli jo harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, hänen nenänsä punottava. Hieno, harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran muotoa.
Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä joko hyvästi tai pahasti epätietoisena. — Tavallisesti vaan yksi tai kaksi näistä veronkantajista oli matkassa — Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa; hän oli pari päivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki menisivät Nevalaisen luo. Jos ei asiat hyvin kävisi, (jota hän ei sentähden tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikealle Kajaanista palattuaan.
Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hälle Jessenhaus: "Me olemme tulleet luokses, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka, kuninkaallisesta käskystä, nyt tulee Suomessa ylöskannettavaksi".