"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmoitukseen luottaa? Olisko tässä joku koiran kuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät kotoamme houkutella, jotta sill'aikaa voitaisiin ryöstää majurin tavara täältä?"
Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielasi sen sisältöä pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän ääreen istumaan ja näytti sangen miettivältä tuon ajatus-justeerauksen jälestä.
Askeleita kuului nyt oven takaa ja Arnkijl astui sisään — yksinään.
"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähöttäen, "vaan se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä hän katosi kuin tähden lento taivaalla".
Arnkijl, luettuaan kirjeen, lausui: "Huomen-aamulla lähden heitä takaa ajamaan. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollaki asialla muka, että saamme nähdä jos isännät eivät ole kotona. Sitten kyselemme missä ne ovat ja jos ei voida siitä selkoa antaa tai vääriä ilmoituksia saamme, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä Jessenhaus jäät vartioimaan kotoa".
"Hyvästi puhuttu", sanoi Jessenhaus.
"Me menemme hevosella, niin pian heidät saavutamme", virkkoi Arnkijl.
"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen reklamentin selkäpiille, että vasta ajattelevat mihin matka vetää", lausui Finne.
"Se oikein Björn", sanoi Jessenhaus.
Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.