"Mene jo tänään", esitti rovasti. "Mitä tänään voi tehdä, ei pidä huomispäiväksi lykätä."
"Aika on tällä erää sopimaton", esteli Malla. "Huomenna on täysikuu, silloin menen."
"Tee miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan, jupisten: "Meillä on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin minä. Sehän onkin sentään luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa."
III
Ryöstö.
Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläkin kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteellä kasvoi rehevää koivumetsää. Koillisessa siinsi vuoria, ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne peräti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta luonnon sulouden nautintoa.
Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, jolle kertomuksessamme kuuluu johtava sija.
Sipo Nevalainen oli puolivälissä kuudettakymmentä siihen aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen reipas ryhtinsä ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa: ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli elämänsä jälkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista edempänä toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta ja johtajakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa tummansinertäväksi, ikäänkuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, minkä omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. — Nevalaisen käytöksessä ilmeni aina arvollisuutta; hänen puheensa oli sattuvaa ja lyhyttä. Hänen luonteensa oli voimakas, mutta samalla haaveksiva. Usein vaipui hän mietteisiin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikute hänet irtautti. Äkkiä hän silloin palautui mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.
Nevalainen oli varsin tunnollinen; erittäinkin vääryys ja sorto saivat hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että näitä paheita esiintyikään ihmisten parissa. Hän ei koskaan ollut niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muillakaan. Tämä herkkätuntoisuus tuli suuresti vaikuttaneeksi Nevalaisen vastaiseen kohtaloon.
Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla kotitalonsa lähellä ajatuksiin vaipuneena. Olisipa luullut jonkun jättiläisen vartioivan kumpuun kaivettuja aarteitaan, kun näki Sipon silmää räväyttämättä katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niin kauan ja niin etäälle kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi näkyvistä, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja rajattomuudesta, näin ehkäistiin lennossaan.