"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi suurtakaan parjaamista, ennen kuin olisit passitettu palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Mutta se sikseen. Minä en tahdo sinua sortaa, ainoastaan oikaista, ja oikaiseminen on aina vastenmielistä inhimilliselle ylpeydelle. Mutta olen minäkin aikanani saanut nuhteita kuulla ja kouraantuntuvastikin kokea. Kun majuri oli pahalla tuulella, ei ollut hauska olla; korviaan sai varoa. Kerran hän kolautti minua miekan lappeella selkään, niin etten pitkään aikaan saanut hengitetyksi. Semmoinen kohtelu oli liian ankaraa, ja sanoinkin kerran majurille, että jos hän vielä minua niin pitelee, käykööt tiemme erilleen! Hän katui, syleili minua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä semmoista auttajaa ei ole hänellä ollut eikä tule."
Tämä puhe melkoisesti lepytti sävyisää Björniä, niinkuin Jessenhaus oli arvannut.
"Majurilta on tullut kirje", jatkoi nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee meidän pitää huolta siitä, että hänen loputkin tavaransa Suorlahden ja Lieksan tiloilta tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin."
"Minä olen valmis", tarjousi Arnkijl, joka heti oivalsi, että se matka olisi varsin terveellinen kukkarolle.
"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut", virkkoi Björn; "sinähän,
Arnkijl, vasta kävit Kajaanissa".
"Niin, majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin."
"Minä pidän sopivampana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samalla suunnalla", huomautti Jessenhaus.
"Määrää sinä, Pietari", esitti Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".
"Katson sopivaksi, että Arnkijl lähtee", päätti Jessenhaus; "Björn on täällä kotona tarpeeseen".
Finne nousi ylös ja paiskasi hiomansa miekan pöydälle, jotta se tärähti.