Nuolen nopeudella säntäsi Arnkijl ulos ovesta.
Jessenhaus silmäili tarkoin kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille kirjoitettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa näki hän, että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.
Kirje sisälsi seuraavat sanat:
"Tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa on tänä iltana lähtenyt Nurmeksesta jalkasin etelää kohti hakemaan venäläisiltä apua teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kuin yksityisten kostonhimoa, ilmaisee hän täten teille asian toivoen, että te väkivoimalla koetatte palauttaa matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään."
"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmiantoon luottaa? Olisiko tässä joku koirankuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät houkutella kotoamme, jotta sillävälin voitaisiin ryöstää majurin tavarat täältä?"
Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielaisi pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän luo istumaan ja näytti hyvin miettivältä tuon aatostenkirkastuksen jälestä.
Nyt kuului askeleita oven takaa, ja Arnkijl astui sisään — yksinään.
"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähättäen, "mutta se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä katosi kuin tähdenlento taivaana."
Hän sai lukeakseen kirjeen ja lausui: "Huomen-aamulla lähden ajamaan heitä takaa. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollakin asialla muka, jotta saamme nähdä, ovatko isännät poissa. Sitten kyselemme, missä he ovat, ja jos ei voida siitä antaa selvyyttä tai saamme vääriä ilmoituksia, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä, Jessenhaus, jäät vartioimaan kotia."
"Hyvin puhuttu", sanoi Jessenhaus.