Aamupuoleen tasaantui vihdoin tämä kahakka. Voitetut vietiin isoon pirttiin, johon myös talonpoikia kokoontui, minkä mahtui.
Noitaa ei näkynyt. Hän oli nujakan päätyttyä mennyt kotiaan; syyn saamme piankin nähdä.
Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkunmoiset käräjät: Nevalainen ja Sormuinen istuutuivat pitkän pöydän päähän tuomareiksi. Voitetuille lausuttiin ankarat sanat.
"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän tähtenne on vuodatettu, olisivat koossa, voisivat ne tuskin sammuttaa sitä liekkiä, johon te olette omianne joutumaan. Jos voitte mitään lausua puolustukseksenne, jota epäilen, niin puhukaa kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä ole sellaisia perusteita."
Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia kasvoja!
"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa käydään! Me aiomme tulla toimeen ilman ryssän apua. Kavaltajiksi emme rupea, niinkuin te. Me myös kuljemme päivällä, emmekä ahdista semmoisia, jotka eivät voi itseään puolustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä murtaudutte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta harjoittamaan!"
"Sitokaa nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.
Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin kimppuun ja sitoivat heiltä kädet taakse. Heidät vietiin sitten muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.
Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun ajan oli hän seisonut aitan seinustalla kahden miehen vartioimana.
"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", kovisti Yrjö tuimasti Pekkaa, jonka entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.