JULIA.
Mitenkä muuten voisin selitellä
Sen vierahan ja kylmän katsehen,
Min sulta sain?
FRANK.
Oh, tuosta tiedä en.
Se palavall' ei sydämellä
Kylm' olla voinut —
JULIA.
Niin kai!
FRANK.
Niin se on.
Mun täytyi typerän tuon joukkion,
Meit' ympäröivän, tähden teeskennellä
Ja pukeuda oudon muotohon.
JULIA.
Niin ulkona, mut porstuassa?
Sa etkö muista, setä katsomassa
Kun kävi hevosia, vaunujaan,
Mitenkä niiden käynyt oli tiellä?
Sekuntiin silloin kahteen tusinaan,
Ehk' kauemminkin, saimme olla siellä
Me kahden vaan.
FRANK.
Jos satakin ois oltu, mitä vielä?
JULIA.
Ei mitäkään tuon kaltaisella miellä,
Kenties se vielä vasten mieltäs on;
Sä tiedät toki, kuinka suutelon,
Mink' annoin sulle, kylmäst' otit vastaan.
FRANK.
Mahdollist' on, kun ainoastaan
Ma aattelin, jos saisi suudelman
Tuon nähdä vanha, pöyhkeä von Dann.
JULIA.
Setääni miksi kutsutkaan?
FRANK.
Pois poista
Vaan pelko, vaaran päällen' ottaa saan.
Pöyhkeeksi kutsun miestä, joka toista
Edessään tahtoo maassa matamaan,
Joll' ei muu, kuin vaan miljonansa loista.