Nyt maassani itävä on
Mit' ihmisluontoon kylvetty sulint' on,
Heikkoa suojellaan ja voimiin
Miekaton riemu vaan ompi sääliä.
Mun tahtooni luottanut ma
Oon aina, siihen luotan ma vieläkin;
Sodassa johti kuolon menot,
Rauhassa on se johtava elämän.
Jos uhkailee vihamies,
Jos ilkivalta lakia rikkoo maan,
Sääntöä rauhan jos ken sortaa,
Unhopa saakoon Fjalaria valoineen!"
Hän vaikeni. Äänensä soi
Värähtäin vielä rinnassa sankarein.
Itse hän maljan huulillensa
Tyynenä vei ja tyhjensi kerrassaan.
Nyt ruhtinas asettui.
Ovelta silloin läheni outo mies.
Saapunut salaa kummastutti
Muodolla myrskyisellä hän kaikkia.
Hän kyyryssä ensinnä ol'
Kuin outo vieras, köyhä ja iäkäs;
Astuvi, kasvaa, jättiläisnä
Seisovi nyt hän edessä Fjalarin.
Hän avasi viittansa,
Ja hämmästyinpä nähtihin Dargar nyt,
Tietäjä, jonka silmä saattoi
Kohtalot nähdä aikojen tulevain.
Tuo nähtypä vuos'sata jo
Oli Pohjolassa, riemuksi harvoin vaan.
Ken hänen tyynen äänens' kuuli,
Aavisti kaukaa myrskyjä kauheita.
Hän lausui: "Kuningas, suur'
Oli vannomukses', suuremman kuulin ma
Tuolla kun vuoren kukkulalla
Kuuntelin äänt' yöhattaran reunalta.
Se kuului: Unhottanut
On Fjalar onnen jakajat jumalat,
Luottavi tahtohonsa, mielii
Kohtalot järjestää valevoimallaan.