Uhkaavaisena sieltä katsoo
Finjal, vieläkö viholliset
Niitä kumpuja kammoo,
Joilla nuorna hän taisteli.
Minne kuulusa Morven joutuu,
Soiton sorean, laulujen maa,
Jos sen valtijat surmaa
Vihan myrkyllä toisiaan?
Yhden oma Oihonna olkoon,
Neito kuin rusopilvinen koi.
Maa on tyttöjä täynnä,
Muiden valita ääretön.
Siis nyt rauhassa lähtekäämme
Vanhan luo, joka tornissa on.
Ratkaiskoon tämän riidan
Vihdoin sokea isämme."
Kuninkaan he nyt saapui luokse.
"Isä, linnassa kauvan jo on
Riita piillyt ja vihaa
Rintoihimme se huokunut.
Veli veljeä vieroi, toinen
Toista seurasi hiipien vaan.
Sovun tahdomme, jott'ei
Turmioon tulis' maasi tää.
Kaikki lemmimme me Oihonnaa,
Hän se syynä on riitamme vaan.
Se on sammuva, jos hän
Omaks' yhdelle annetaan.
Rakkaat olemme kaikki sulle,
Kuinka päättänet, tyydymme.
Lausu, kelle hän kuuluu,
Neito siintävän kaukomaan!"
Vanha kuningas vaiti viipyi,
Poikain punniten sanoja vaan.
Kotvan arveltuansa
Näin hän vastasi viimeinkin:
"Vapaan mereltä sain Oihonnan,
Vapaudess' eli siellä jo hän.
Täällä leikkinyt on hän
Lapsuuden iän vapahan.