Seitsentoistias hän punan vallassa kuunteli tuota, silmänsä maahan loi, oli hämmästyksestä vaiti. Mut nimismies rikas riemastui, tuo järkevä herra, toivoa täynnä ja naurussa suin käsiänsä hän hieroi, lausuen: »Kunpahan uus rakennukseni valmis jo oisi, voisin kerskata kai, ett'ei ole seudulla kenkään moiseen suojahan nuorta ja pulskaa vaimoa vienyt, niinpä se kaksine kertoineen mäell' uljasna seisoo. Vaan sisälaitos tuo iankaiken kestävi, turhaan miehiä kuin mehiläisiä palkkaan, joutua koitan; ikkunat viel' on poissa ja kesken kaakeliuunit. Vanhassa taas rakennuksessa kaikk' on kuntohon pantu, huoneet tilkityt on, minun nähteni myös paperitkin— tuskin rohkenenkaan minä niiden mainita hintaa— pantuna on salin, kammarin, myös perähuonehen seiniin, jottapa talvenkin voi kestää, kun vilu käskee huoneeseen, pesävalkean luo, majan rattosan suojaan. Ilokseni tulkaa siis ja mun onneni kumppani olkaa, tulkaa jo syksyks, kun puutarha on uhkeudessaan, ruusut kukkivat vielä ja karvikkomarjaset kypsyy, ehtii ehk' omenainenkin, kesä vain jos on kaunis.» Lausuu, hierovi mielissään käsiänsä ja jatkaa: »Ei tule peljätä, vaikk' iäkkäämpi ma lienen ja joskus tuimakin, pakko kun on, kuten kirkoll' ehkä mun näitte äissäni moukillen välist' ärjyvän, keppiä nostain; muust' ei piittaa nuo, ei tottele löylyttämättä. Näin en kaikkia kohtele, näin tylyst' en likimainkaan, teitäpä maarin, teitä ma kantaisin kätösilläin. Istuttaisin, laittaisin, rakentaisin ma teille kaikkea mieltänne myöten vain, rahast' ei olis puute. Voi, ett'ei suvis-aikaan myös joku kauppias kulje kaupiten rihkamiaan! Hame silkkinen teillä, ma vannon, ois kädessänne, jos vain sen kullalla hankkia voisi.»
Muut' ylistyksekseen ei lausunut arvosa herra, vait oli, toivossa riemusi vain, kun aulisna mietti mielessään, mitä kiinteäss', irtaimessa hän antais morsiolleen; ei riemussaan ole saita nyt vanhus.
Tyttärehensäpä helläst' arvosa pastori silmäs, poltteli, naurussa suu, ja nyt puoleksi kiusaten lausui: »Hanna, mun lapseni, ei sopivaista sun vastata oiti, niinkuin ennalta aatellut kosijoita jo oisit; arvon herralta taas pian vierii päivä ja toinen vastaust' ootellen, sinä kunnes mietit ja tyynnyt.» Lausui näin hymysuin. Mut helpommin sydän immen sykki, ja riemuissaan kamarista hän jällehen läksi, kuin siro pääsky, mi huoneisiin vahingossa on tullut, tuokion tuskailee, oven aukon löytävi, karkaa.
Niin vapahdettuna tyttö nyt siihen jätti ne vanhat, kummankin asemillaan, suuss' avohenkinen piippu, maistaan juttelemaan, rakennuksiin kaavoja luomaan; itse hän porstuahan tuli, portaillen meni sieltä, ystävän etsossa, jollen sais sydämensä hän purkaa. Sen, jota etsi ja kaipasi, uskottunsa Johannan,— tyttären vertaisen pikemmin kuin palvelusnaisen— huomasi hän sekä, kättään nostaen, viittasi luokseen. Merkin arvasi tuo, tuvan kaltevan porrasta herkes lehdittämästä, ja luo hikipäisenä, hehkuen saapui.
Kenkään heitä ei huomannut, ja he ensinnä saliin hiljaa hiipivät, syrjäiseen sivusuojahan sieltä; huolissaanpa nyt lausui seitsentoistias tyttö: »Kuuntele, jos mitä kuulisit, eihän vain joku saliin hiipinyt lie, mene hiljaa, katsele ikkunast', ettei tuolla sireeneissä vain ole kenkään kuuntelemassa! Tiedäs kummaa, niin, perin kummaa—vaan älä naura— tiedäs, vaikk' olen laps, on mulla jo tarjona sulho.»
»Sulhoko!» kaunis Johanna nyt säikkyen huus, kädet läskein rennolleen, »nimismies tuo pöyhkä on kosjonut varmaan! Kelpaishan iäkkäällen huonompikin, mukavampi lämmittämään hänen kylmää rintaans yöt sekä päivät, varjossa kuihtuen vanhuuden. Varokaattepa vainen, ett'ei viettele kulta ja rikkaus, niin, varokaatte, harmi ja huoli ne on viiskymmen-vuotisen lahjat. Entäpä, jos hänen sarkans suurempi on kuni muitten, huoneens ilmahan jos monikertaisempana nousee, onni se poissa tok' on: ei viihtyen valkene laihot, riemuillen sulo rakkaus maalatuss' ei saliss' istu, vain suru istuu siellä ja kiusoja suojissa väijyy. Tuossapa ikkunan all' ikä-tuomi se tuoksuen kukkii, ylvänä, ett' ei tarhassa puut' ole toista sen laista; äsken juur toki näin, miten pulskain lehtien alla toukkia liikkui, tuskin vain kukan rohkenin taittaa. Niin taloss' iäkkään myös, vaikk' uhkea, suuri se olkoon, Ikävyys piileksii, valon arka, ja tuskat ja vaivat väijyy loistehen alla ja saastuttaa elon onnen. Varrotkaa siis, siks kuin tuo syli syksyttömämpi kultia kenties ei, mut viljemmät ilonpäivät.»
Tuohonpa kummastuin nyt vastas lempeä Hanna: »Missä on järkesi, mietitkös mitä haastelet, hupsu! Miksi ei vanhaakin vois lempiä, hellien hoitaa sen taloutta ja riemulla nauttia sen tavaroista? Vaan et vanhaksikaan sinä moittisi häntä, jos oisit nähnyt vain miten hän kevykäisenä riens mua vastaan, hellänä naurussa suin sekä lempein loistavin silmin, silt' ei näytä se mies, jota painaa vaivat ja vanhuus. Jos taas mietit kuink' ylellistä ja suurtakin hällä koissahan on, miten kaikilta kunnian saa hän ja arvon, näet hevin, ettei voi sitä onnea tarjota kaikki, kuin voi hän, opit arvomahan hänen antimiansa. Kun hänt' aattelenkin, noin yksikseen miten köyhä rikkaudessaan on hän, ystävän kättäkin vailla, raskaan mi huojentais sekä huokean taas sulostuttais, hellynpä melkein, käyn totiseksi, ja mielisin varsin päiviä vanhan tuon vähemmänkin vuoks ilahuttaa. Niin, näet, lemmitähän; se, se rakkautt' on, sinä hupsu. Nuoresta siis älä haastelekaan! Sytyttäisikö hänkään muuta kuin lempeä, vaikka hän oiskin, kuin tämä vanhus, voipa ja ylhäinen, ja mun viettelis onnensa ansaan?»
»Hoh, hoo!» kaunis Johanna nyt huokasi, »eip' ole turhaan arvossa kulta, kun saa saman vertaisiksi se kaikki, vanhan nuoreksi luo sekä nuoren luontavi vanhaan. Tuuleen menköhön siis mitä lausuin, tuuli sen toikin, vaimoksi vanhallen siis käykää uskolliseksi, riemuksi hälle, ja riemuitkaa hänen aartehistaankin. Vaan varokaa, ett' ette te näe, mitä viel' ette nähneet, nuorta, jok' on ijän, kohtain suhteen vertahisenne, älkää hänt' unenpäinkään nähkö, ett' ei hänen silmäns iskisi teihin, ja katse, jok' ei mene mielestä koskaan, kuin oka jäis sydämeenne ja hiljalleen sitä kalvais.» Lausui ja vaikeni nyt, sydämessään hellivä murhe.
Vaan siit' ikkunan luo läks seitsentoistias tyttö, päätään nosti ja katseen loi yli loistavan seudun, siin' näki lehdot ja vuoret ja tyynenä välkkyvät järvet loistossa päivän himmenevän, näki paikkoja kauas armaita, tuttuja vain, ilost' itkuhun heltyi ja lausui: »Maassako seutua kalliimpaa kuin syntymäseutu, miss' ajan helmasta kukkina lapsut-päiväni poimin, nuo lukemattomat, armahat, vaan pian kuihtuvat myöskin! Tuolla ma järven näen, selät, salmet, joill' useasti keinuttiin, kuin sorsat soutaen saaresta saareen, tuoll' ahot, joidenka siimeksess' useasti ma istuin, neulos helmassa, aatelien—Mitä aattelinkaan ma! Kaikki niin armast' on, joka kukkanen, tuttu kuin sisko, taimii tietyllä paikallaan kevähällä, ja linnut entiset taas pesillensä ja lauluilleen kotiuntuu. Kultiin vaihtaisinko ma tuon, sekä onnehen muuhun onneni, kun saan tääll' yhä tuttujen kanssa ma olla! Lemmen tunnen ma nyt, miten lemmitähän kosijoita: sentäänkin isä rakkaamp' on, kodin kukkivat niityt, metsät tuolla ja tuoll' ulapoitten välkkyvä pinta. Täytyvi tuon jalon herran siis nyt etsiä toinen, tyttö, mi jälkeens ei jätä muistoja näin ihanoita, arvoa suurempaa hänen aarteillensakin antaa; tyttöset, joiden täytyis näin suur uhraus tehdä, ehdolla ei mene miehelähän, jos ei aja pakko.»
Näin hän lausui, muut' ei ehtinytkään kuni päättää, surra ei ehtinyt, ei edes miettiäkään, miten tohtis ilmi sen tuoda ja arvon herraa näin murehuttaa; tuoss' yht'äkkiä kun, tomupilviin peittyen, rattaat pyörähtäin tuli tiellä, ja matkaajat ohimennen lakkia nostivat tervehtäin nyt tyttöä tuossa. Varrotun veljensä hän heti tunsi ja löi käsiänsä yhteben riemuissaan ja, jo unhottain murehensa, riens ulos katsomahan sekä kohtaamaan tulijoita.