Onko se hauskaa tuo? Mitä muuta kuin itkeä voisin? Muuta kuin itkeä myös kesän tähden? Varrottu vieras tuskin näyttäytyy, kun kohta jo on kuni veikko, antaa kättä ja suuta ja syvään luo sydämeeni silmäns säihkyvät, ett' en saa edes pienintä peittää. Kuinkapa päättyvi tää, jos kuukaudet tätä kestää. Näin hän mietti, ei ääneen paljoakaan, osa suurin lens kera huokausten kukantuoksuna pois sekä haihtui.
Vaan käsivarrellaan vasu, kieloja haan täpötäynnä, nuoria, vast' ihan tuotuja pulppuavan puron luota, pirtistä nyt tuli kaunis Johanna. Hän porstuan aikoi lehvillä kaunistaa yhä kauniimmaks, lasit panna kukkia täyteen suojia varten, ja myös ylishuoneen peittää kukkien tuoksuun, ens' yö jott' ihanalta tuntuisi tulleillen sekä hilpeemmin unet saapuis. Vaan tavast' ensinnä hän emännöitsijä-huonetta silmää, aukaisee oven, katsovi huoneeseen, emäntänsä huomaa, kuin vesi silmissä tuo sekä hehkuvin poskin nousevi kankaaltaan, hymyn teeskelemist' yritellen.
Kohta hän unhotti työnsä se palvelustyttö ja laski varjohon tuuleen vilvakkaan vasun kukkasinensa; itse hän kummastuin nyt luoteli impeä arkaa. »Mist' on», lausui, »kyynele tuo, joka silmänne kaihtaa? Mitkäpä huolet teillä, kun nyt ilo valtavi kaikki, eik' ole yhtä, jok' ei lyö leikkiä, laula ja naura?» Lausuu näin, ilosesti hän naurahtain emäntäänsä katsehen luo, kuin varrotun vastauksen jo hän tuntis.
Tuo tok' ei sietänyt nyt kyselyitä ja tiedusteluita, pois vaan kääntyi nurpeissaan sekä haastoi ja lausui: »Muitapa viisaammaks ain' itsesi luulet, Johanna, luulet aukovas vain sekä sulkevas mun sydän-parkain, niin kuin sun soker'astias tai sun neulikkos ois se; mut varo, ettei vain ota vihdoin sormehes pistä! Mitkäkö mulla on huolet? miks juur huolet, ja eikö muut kuin huolet vaivata vois? Koe istua täällä tuntikin vain palavassa ja tuomien tuoksussa, eikö raskahaks painune pääsi, ja silmäs käy punasiksi!» Kääntyi ylpeäst' ikkunahan, vapahasti nyt illan ilmaa henkiäkseen sekä harmia pient' unohtaakseen.
Vaan hänen vierelleen toki astui kaunis Johanna, ääneti, puolustuksekseen ei virkkanut sanaa, vartosi vain ilosempaa katsett', ett' ilosemmin jättää nuoren vois emäntänsä ja työtähän jatkaa.
Eikäpä seitsentoistiaskaan noin jaksanut kauan seutuja kylmänä katsoa vain sekä valjulta näyttää, vaan pian mielessään katui, ett' oli niin tyly ollut. Harmi se hellyyteen suli pois, ei silmähän enää verkkaan kasvava kyynel kätkeynyt, ja hän hiljaa immen olkahan nyt nojas kutrista päätähän, lausuin: »Oi, vähemmän kuin luuletkaan mua tunnet, Johanna, tunnet ja ymmärrät, mihin tähtää mieleni haaveet. Äsken kun mua vanhus pyys, ja kun, heltyen aivan, mielist' oisin ma lohduksi hälle ja riemuksi mennyt, lausuit pöyhkeillen, ett'ei voi lempiä vanhaa. Nyt kun vieras taas on tullut mailt' etähältä, tuntematon kuin pilvi ja tuulen tuoma ja outo, huolet on kielelläs ja mun lemmest' itkevän luulet. Peittelemättä ma kaikki nyt ilmaisen, älä itse tunkeu vain sydämeeni, ett' ei sido kieltäni arkuus. Näitkö sä, kun tuli vieras tuo, niin arkako on hän, nurja ja ynseä niin kuin kirjankoit ovat? Eikös! Hattupa käessähän vain sekä varrella suikea takki, kärryiltä hyppäsi hän ja, kun tervehti, riemusta loisti. Sitte—ja suorastaan minä tuhmistun lähetessään— katseen niin tutun, rohkean luo hän, niin ylen hartaan, niinkuin jo aikaa tuttavat oltais tai sisarukset. Ihmekö siis, ett' itken, Johanna, ja jos minä itken, ei mua rakkaus itketä, vaan viha, ainakin harmi, että hän niin sydämellinen on, sopimattoman tuttu, vaikka on halpa ja nuori ja vain ylioppilas köyhä.» Lausui arkana, pelvoillaan tytön lempeän helman turvihin painautui, ujot kasvonsa peittäen siihen.
Tuska se tuskin hälvetä ehti, ja poski se tuskin jäähtyikään, kun kuuli hän veljen astuvan sisään. Laulaen tuo tuli, riemuiten, kuten poikana, milloin läksystä pääsi ja metsään virmana lens kuni tuuli. Nytkin näin tuli hän, heti siskoa kutsui ja lausui: »Hanna, jo vieras vartoilee, ota hattus ja riennä, siksi kun iltanen valmistuu sekä vanha Susanna juoksee, kuin tapa häll' on, maat, mäet, huutaen etsii, ehdimme seutuja näyttää vieraallemme ja nähdä, karkeloll' onko jo kansa ja yöks ilokokkoja tehty.» Lausui, katsahtaa vain huonett' ehti ja kuulla kellon äänen, mi juur nyt löi, sekä riemulla nähdä, kuin kodiss' armahass' ennellään oli, tuttua kaikki, nähdä ei ehtinyt, kuink' ujostellen lempeä sisko kartteli häntä ja riens hatun varjosta verhoa saamaan. Vaan kun valmihiks sai, ulos veljyt ja hän käsityksin riensivät nyt ja jo portailla vieraan kohtasivatkin.
KOLMAS LAULU.
Sydämen liekkiväks sä kylmän kuinka loit? Ylimmäks ystäväks kuink', outo, tulla voit?
Päivä jo mailleen käy pois länteen vuorien taakse; lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass' ui sekä maahan luo valoansa, ja lauhkeat tuulet, niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukantuoksujen kanssa.