Vaiti sen partaallen he nyt istuvat kaikki ja juovat, katsellen levätessään raukenevaa kesä-iltaa. Sanoja ei löydetä, niit' ei kaivatakaan, ajatuksin nyt sydän liittyy vain sydämeen sekä auvosta täyttyy. Mut kuva vieraan, kas, tytön silmähän lähtehess' astuu. Luullen saavansa näin näkemättä sen muotoa kallist', armasta silmätä, katsoo hän yhä vain varomatta, vierahan kun hymykatseen siin' yhtäkkiä kohtaa. Kainoksi tyttönen käy, sydän, tyynenä sykkivä äsken, säikkyen kouristuu, hän tuntevi kuin veri polttaa poskillaan, ja hän pelvolla huomaa kasvonsa lähteess' alttiiks vierahan katseellen.—Mut lempeä pilvi purpuran-hohtoinen yli kiiltävän lainehen kiitää, kirkkaus liittyvi kirkkauteen, puna haihtuvi punaan; kohta et huomata voi, tytön poskiko, pilvikö hehkuu, haihtuva häivepä vain nyt riemusta kiitollisesta immen seitsentoistiaan kasvoill' ilmeni vielä.
Kukkain keskeltä nous veli armas nyt, sisartansa kutsui hän sekä lausui nauraen, mut vakavasti: »Hanna, ma hetken pääst' ehk' en sitä lausuisi, nyt sen kerron ma kuullakses, ett' auvostain osan saisit. Mun jo Mariia on, ei tuo korskea, pöyhkä Mariia, vaan hyvä, lempeä, kaunis, kaikittain sulosampi, kuin mitä kertoi hän, paremp', armaisemp', ihanampi. Nouse ja riennä ja veljellen kätes huoleti anna, siskosta siskonen, niin sisar toivoo, niin veli myöskin toivoo, kauan jo ennen toivoi kuin sinut tunsi!»
Lausui, ja tuskin ehti hän loppuun. Rannalla äänsi ruohossa sorsa, ja nyt, kivi kourassa, sinne hän hiipi hiljaa lehdikon kautta ja on veden rannalla vihdoin. Vaan kun kättähän nosti ja huudolla säikytti linnun, poikue kullan-keltava päin kahilistoa kaikkos, pelvosta piipattain, hajonneena ja turvatta aivan. Säälien pois kiven laski hän, kun emän eessähän huomas peljäten uivan ja rakkaudest' ylenkatsovan vaaraa, kunnes kaukana järvellä tuo ajelehtiva parvi suojan sai, ja jo huoleti taas emä lentohon lähti. Tuon näki hän sekä ehdollaan meni hetkeksi rantaan, linnun vuoksi ja ett'ei lähtehen luon' olijoita häiritsis. Pian kääntyi hän toki, tarkkasi kaukaa, tarkkasi, riemastui, sekä saavutti ystävät taasen.
Vierahan rinnoilla siin' ihanaisena rauetess' illan seisoi tyttö ja olkaan tuon nojas kutrista päätään; mut veli kun tuli luo, hymysuin hän kättähän hälle tarjos ja silmästä auvoisesta nyt kyynelen pyyhkäs. Tulleellen näin selvisi kaikk', ilossansa hän puisti siskon kättä ja ystävän myös, mut leikillä lausui: »Nyt mitä virkkaa taatto, kun näin pikasesti me käymme kaikin kihloihin, hänelt' ensinkään kysymättä? Oi, varo, Hanna, ettei yht' äkkiä kihlaus lakkaa.» Leikillä tuon hän lausui, mut levotonna sen impi kuuli ja aatteli, kuink' oli pettelevää sydäntänsä niin hevin noutanut, ett' isän armaan unhotti aivan, toiveet unhotti kummankin kodiss' ainian olla, unhotti kaiken muun sekä vierast' aatteli yksin. Kotiin vain haluaa, ei rauhotu, kunnes on kaikki kertonut taatolleen, siten lieventäin sydäntänsä. Seurassa armaitten näin läksi hän huolien matkaan.
Matkaa päästy ei puoliakaan, kun tieltä jo kuului kutsuva ääni, ja huomattiin nyt vanha Susanna. Suuttunehelta hän näytti ja tärkiltä, kun tähystellen rientäen astui päin, esiliinasen hulpio käessä, pyyhkien innoissaan hien otsastaan vähän päästä. Vaan kun etsityt löysi ja kun näki kohdalla heidät, astui syrjähän tiest' odotellen. Mut ohimennen hälle nyt leppyisän sanan lausui lempeä tyttö: »Miksikä, vanha Susanna, te itsenne niin väsytätte, hääritte päivin näin, edes illoinkaan ette huokaa? Bhdimmehän hakematta ja huutamattannekin kotiin.»
Näin hän haasteli, vaan ei vastaust' antanut vanhus, käellähän viittasi vain sekä luokseen tyttöä kutsui, mut näin tulleellen hän syrjässä korvahan kuiskas: »Jestas, mamseli, noin kun viivytte, vohvelit jäähtyy, paistikin pannussa kärventyy, ja jo arvosa pastor' istuvi näljissään sekä illallistahan vartoo. Mut sanokaahan vain pikimältään, saammeko syksyks, vai kesäll' ehkä jo häät; joko arvon herra on saanut vastauksen, vai vieläkö hän pelon tuskassa värjyy?» Hällepä hiljaa vastasi taas tuo lempeä tyttö: »Älkää, vanha Susanna, mun häitäni vartoko, älkää; niiden viettämiseen kesät ehtii mennä ja syksyt, ehkä ne vihdoin keskeyttää ikipäiviksi talvi.» Lausui ja vanhan näin hän kummastuksihin jätti.
Itse riensi hän toisten luo, heit' ääneti seuras, miettien, haaveillen, sulo-murheisiin vajonneena. Vaan kun tultihin portaillen, hatun päästähän sievään päästää, joutuen tuuheat järjestää kiharansa, armastaan kädest' ottavi, pelvoissaan ihan hiljaa aukaisten oven, astuu huoneeseen isän luokse.
Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus uupunut on ja, nyt päätään kallistain nojatuolin pielehen pehmoiseen, juur nukkunut.—Maass' edessänsä piipusta viel' yhä nous savu puoleks sammunehesta. Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä, kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset, huulilt' on puna pois sekä kuihtuen kuivunut poski, mut elo pitkän pitkä ja turvasa, lämmin ja kirkas otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.
Tyttären poskillen vedet virtasi, kun isän armaan nukkuvan hän näki turvallisna nyt hurskaudessaan, kun siin' aatteli hän, oman maallisen onnensa tähden vanhan untako häiritseis, kenties elon rauhan riistäis häitä ja huolia vain tois harmajan päähän. Lemmityn rinnalla siinä hän polvillaan isän eessä viipyi ja vanhukseen loi silmäns itkevät hetken; vihdoinpa kallistui sekä kosketti lämpimin huulin nukkuvan kättä. Mut kummastuin unen vienosta vanhus valveutui, kysyväisenä katsoi tyttärehensä, katsoi ja synkistyi; tylyn, niinkuin ukkosen uhka, silmäyksen loi vieraaseen. Tuon nähdessä lauhtui leimaus, kyyneleheks suli pois. Sylin aukasi vanhus, riemulla rinnoilleen näin sulkien rakkahat nuoret.