Huus' muka viisoissaan näin joukost' yksi ja toinen;
"Kas, kuin Hedda jo sai vieraan välehen satimeensa,
Vaikka se moint' ei arvanna, kun tuli vapaana tänne.
Noin laho-rastaskin puna-rintainen pihlaja-puuhun
Huoleti laskeupi ei nähden kavalan pojan tuumaa,
Kun varoen jouh'-ansahisen kepin lehdite pistää,
Kunnekka ansassa kaula sen on ja se siipiä turhaan
Vaan räpyttää kokien taas selvitä siitä jo irti.
Niin pian myös paulaan Kurun riipeä Mattiki joutui".
Nyt rupes' ynnä jo naurussa suin taas mielevä Pekka:
"Ihme se ei olekkaan, jos nääläni Matti ja muutkin,
Vielä kun nuoret on nuo, Hedan pauloihin tarttuisivatki;
Vaikea, näet, tätä vastustaa tosin onpiki miehen.
Tuskinpakaan tiedän, miten vois sulon tuon kuvaella,
Poikien kun pariss' on joko vai'eten tai pakinoiden:
Niin, kevät-pilven kun helo lankeepi kuunahan puihin,
Pensahat riemastuupi ja viehtyen seisoopi koirat,
Aamun ne kun loiston näkevät sekä purppura-pilven,
Kunnes se tuulahuksen lähettää, nyt hentoiset oksat
Huojuu ja lehdetkin kaharat hekumasta jo värjyy;
Ei vähemmin väräjä myös poika, kun Heddoa kuulee".
Mut sanoin nuhtelevin nyt vastasi riipeä Matti:
"Vieläkö kutsunenkaan mieheks sua, mielevä Pekka,
Vai joko poiaks parrattomaks, joka, leyhkeä ollen,
Turhin noin sanoin tahraapi suun siveää imarrellen".
Lausui ja vaikeni; mut häveljään tytön nyt heleviltä
Poskilta lens' punoitus, kuten ruusulta loistava perho,
Lempeän kun silmän Matin riipeän puolehen luoden
Siirsihe pois rukin äärehen taas sekä käämiä alkoi.
Mut siin' oisivat aamunkin hämärään nämä seisseet
Nauraen, suottaellen repun ääressä miellyttäväisen,
Jollei äkkiä vaan Komisarjus, arvoisa herra,
Ois oven naukuvan nyt avannunna ja häirinnä seuraa.
Mut tämä äänin korkehin näin jopa muistutti heitä:
"Miehet, pois; minä oon valmis; nyt joutua täytyy;
Yön pimeys hajoaa jo ja vaaleepi taivahan tähdet.
Tärkkä on päiväki nyt; ajallaan hyvä saapua paikkaan".
Näin sanoi hän oven suussa ja kaikki nyt äkkäsi äänen,
Kiivaina täyttämähän, kuten miehen on, käskyä herran.
Ei toki kenkään puoltamaton olis' eitteä voinut,
Että nyt ois toinen nopiammin tarttunna pyssyyn
Tai haluisammin lähtennäkään, kuin mielevä Pekka.
Pekkoa seurasi het' Kurun riipeä Matti ja sitte
Kohta sä kolmanna taas, Sakar', uuttera Pyylahen ukko.
Pyssyinehen nämä läksipä nyt jäless' arvoisan herran,
Kun tuvan heitti se, vaan toiset tulivat asehitta.
Mut pihallen ne kun pääsi, jo astuivat aikailematta
Suksilleen siliöille ja hilppaina riensivät eelleen.
Niinkuin hanhien parvi, ku jättääpi liitävin siivin
Järvet Pohjolan jäätynehet, seuraa yhä kutsuu
Lauluilla, huudoilla huojentaen noin vaivoja lennon,
Niin kytät eellehen aukiolla'i nyt lens' lumisella,
Kertoen toisilleen mikä milloinkin lyhyesti
Jonkun miellyttävän uro-työn omansa tahi muiden.
Ääneti tok' Kurun riipeä Mattipa eellehen siirtyi;
Hän vähemmin, näet, huol' omistaan uro-töistä ja muiden,
Kuin suloisen tuon Heddasen kanss' hoviss' yhtymisestään.
Vieläpä nyt ihanan näki eessähän niin, kuten äsken,
Kukkia hyrryttävän tahi katsovan rihkama-loistoo;
Vai'eten mielessään tätä vaan yhä muisteli Matti.
Viimein olkoa nyt hänen vanterataan kepeästi
Komsarjus taputtel' täten lausuen lauhkehin äänin:
"Sullako ei, vieras, ole myös, mitä kertoa, hupaa?
Ääneti noin elä oo, sinä kunnian miehenä joskin
Vierot kertoa töit' omias, kuten niist' isoellen,
Sillä sä et tosin uunilla vaan ole viettänyt aikaas,
Sen todistaa ryhtis tuo reima ja syntymä-paikkas.
Aina ma kiitettävän Kurun lintuisen kappelin kuulin
Miehien vuoks urhoin sekä kyttien taitaviensa,
Joiden on ansio myös petojen perihukka jo siellä;
Parhain no ymmärtää toki talvella karhuja kiertää.
Sielt' olikin kotoisin tuo kontion-nahkani oiva,
Eilen kun möi Ryssät; sen vertoa kooltahan ei oo
Koskaan nähtynäkään; se on kauhea vieläki nähdä.
Mut sano, ystävä, ootko sit' uskaliasta sä nähnyt,
Keihäs jonka sen kaatoi; se kaadettu, näet, oli keihäin".
Vastasi nyt hällen ylös silmäten riipeä Matti:
"Kunnioitettava Komsarjus, kaks vaan oli meitä,
Mä sekä uskollinen tover, jotka sen yksinnä löimme;
Mut toki vaaratta ei, sill' ennen kaatamian'pa
Ei ole ykskään ollunna näin ylen tuima ja vahva".
Arvokas herra, sä taas sanelit hyvin kohteliaasti:
"Kas, miten nyt toivon' niin äkkiä tässä jo täyttyi!
Eilen kohta kun, ostettuan' tämän kauhean taljan,
Ällällä silmin mä näin sen kynsine jänterenensä,
Urhoa kaatajata'i koljon teki mieleni nähdä.
Siis puhu nyt koko seikka; mun on hupa kertoa sitte
Tuota, kun ystävinen' reess' istun ja vauhdissa talja
Kiiluvin hampahineen lotajaa perälautoa vastaan".