Nyt tupahan hyvin loistoisehen, rakettuun pätevästi
Käskyä herran noutaen nyt kytät urheat astui.
Ensin ne sukset nost' toki seineä vasten ja sauvat
Hankehen löi sekä porstuahan jaloistaan lumen pieksi,
Ennenkuin sisähän oven kitkavan kautta ne siirtyi.
Siell' ilokseen näkivät valoss' soittojen nyt varusteissaan
Seitsemän torppari-miestä jo istuvan ympäri pöydän,
Kun hyräten pii'at kuki nurkassaan näpeästi
Kukkiansa surisutti ja lankoa rullahan kiersi.
Tervehdittyä nyt molempain sekä istuttuansa
Alkoi jo, vait' kun muut olivat, heti riipeä Matti
Silmin tarkkailevin tuvan ympäri etsiä Heddaa.
Helpoinpa, kun solean näki varren ja poskien ruusut,
Tunsiki sen joukost' useain, kuten arvasi Pekka:
Sitten vaan ihaltain sitä katseli viehättyneenä.
Vait'-olon katkasi nyt Sakar' arvoisa Pyylahen äijä
Harmaja, vanha, ku pöydän pääss' etevimpänä istui:
"Nyt", sanoi, "nähtävä on, hyvät ystävät arvollisimmat,
Matti kun sai tänne, kuka on paras ampuja meistä?
Kunnioitettava herrako, vai tuo mielevä Pekka,
Vai minä, kenties, voittava oon Kuru-vierahan kuulun;
Tietävän on toki miel', tämä lintuinen kappeli että
Kunnon kyttiä ei vähemmän, kuin miehiä, kanna".
Vastasi nyt jälleen hänellen Kurun riipeä Matti;
"Oi, Sakar', ellös sä noin puhuko sekä kääntäkö kaikkein
Silmiä nyt minuhun, jos sitten en kaatane yhtään;
Kyllähän kyttiä kappeliss' on Kurun lintuhisessa,
Kuin sanoit, taitavia'i, mut lienenkö myös minä niitä,
Sen nyt näyttäköhön tahi kieltäköhön teko itse".
Virkkoi; ja kaikki jo koettelemaan halus' oikkuja onnen.
Mut kuvollaan uunin noki-vierellä myös sopess' oikoi
Ääneti veikkoja parrakkait' ihan keksimätöinnä,
Rihkan myöjiä nuo varakkaan Arkangelin, jotka
Astuvat ympäri maan hiess' otsan kiskoen kultaa
Viehättävää, raskas selässään iso kesseli täynnä
Räämeä loistelevaa ihanteeks hyvä-luontoisen rahvaan.
Laukut vieressä nyt sopess' uunin luona ne loikoi
Uuvuksissahan, kun Kurust' asti ne käynnä ol' eilen,
Joss' olivat levänneet Matin luona jo taas, kuten aina'i.
Mutta kun äkkäsivät äänen, tuvass' siinä ku haastoi,
Tunsi ne sen unissaan sekä karkasi vuoteheltansa
Pois iloissaan, kun vierahissa'i tapas' ystävän oivan.
Räyhäten riensi ne sen käet sulkemahan käsihinsä;
Kullakin ol' hänellen sanomist', ett'ei sata korvaa
Tuskinpa ois äänten tätä lentoa voinunna ko'ota;
Loppumatta, kuten kissasta'i säkeneet yhä säihkyy,
Polvellaan sitä kun silittää käsin hempehin ämmä,
Niin säkenöi sanatkin nyt pöyheäpartojen suusta.
Mut näin yksi ja toinenpa lie puhununnaki niistä:
"Oi, miten on iloisaa tavata Matin riipeän täällä'i!
Niin hyvä ei kenkään, kuin tää, ole ollunna meille;
Jos milloin väsyneinä me sen tulimme tupahanki,
Olkia lyhtehen tuotti ja joskus lämmittäväisen
Puuronki, kun nahat ostimme vaan oravan tahi näädän.
Aina on tuo mieleen, erittäin toki uupunehelle.
Hartahin ystävä meille se on tämä Matti ja suora
Kaupassa'i, kuten eilen, kun ostimme kontion taljan;
Voi, kuin möimme sen het' etuisasti jo tultua tänne!
Koin, näet, syömä se ei kavalastipa ollunna eikä
Musteella painettukaan, joka vaaleepi vuosia voittain;
Siksi nyt arvoisa Komsarjus tähän mieltyiki kohta".
Noin puhuivat ne, ja paljo, ku hämmentyi hälinässä,
Haihtuiki, niinkuin haiku, ja ei kukahan sitä kuullut,
Kunnekka niist' etevin, punapöyheä-partainen Ontro,
Aukasi laukun ja mielissään niin irvellä huulin,
Että sen kiiltelevät hampaat läpi viiksien vilkkui,
Kaivoi jo siit' esihin hyvin tarkkahan tulpitun pullon,
Josta hän matkoillaan maku-rommia maisteli joskus,
Joi sekä silmää iskien myös Matillen sitä tarjoi.
Pii'at taas sopessaan kuki kehräten kun korehitten
Huivien silkkisien loiston näki suusta jo laukun,
Töytäsi äärehen sen, rukit unhottaen sekä rullat.
Haukkaa liitelevää kuten kirkuen kiertääpi pääskyt,
Niin nämä Ontroakin punapöyheä-partoa saarsi,
Kyllin katsoa saadakseen koru-räämeä mointa.
Silmin ne hartovin nyt kysyi hintoja huoaten usein
Saatuansa tietää, miten kallihit ol' nämä hemmut;
Sentähen virkkoipakin tuo nuori ja järkevä Hedda:
"Kas, mitä viivymme tässä ja mahdottomaa haluamme,
Kuinkas silkkiäkin köyhät voi vaatia pii'at.
Poika jot' yksinnä vaan tilan-haltia ostaapi joskus
Miellyttääksehen morsiotaan muka miekkohisinta?
Jospahan tunnettu mies tahi tuntematon seassamme
Lahjoittais' minullen ees ompelu-neuloja kirjan,
Kiittäen tuon vastaan kyll' ottaisin myös ilo-mielin".
Lausui; ja loi silmät suloisensa miehien puoleen.
Mut hymy-suin likemmä heti siirsihe riipeä Matti,
Lompakon nahkahisen povestansa otti ja siitä
Sai setelin käsihin sekä nyt makeaisia ynnä
Kirjan neuloja ost'; nämä pii'oillen jakoi sitte
Viel' lisäten tuohon Hedallen korean hi'us-kamman.
Neidot siit' iloissaan niias' nyt kiittäen hiljaa;
Torpparit taas, samoin kuin punapöyheä-partainen Ontro,
Suottailivat Matin kanss' koettain hämillen sitä saada.