Päästyänsä lakialle jo hiljemmästi ne luikui
Aitojen yl', nämä kun lumehen oli peittynnä kaikki;
Vaan nyt riipeä Mattipa arvelevaisena lausui:
"Kernaasti jahillen kanssas tulen toivoen siitä
Rattoa, vielä kun saan Hedan tuon hyvä-kuuluisen nähdä;
Mut kysyä täytyy minun ensinnä, mielevä Pekka:
Saapiko huoleti vaan näin hirviä ampua täällä,
Tyytyykö herrasi myös minuhun; kukaties halukkaammin
Käyttääpi hän omiaan, kuin seurahan ottaapi oudon?"
Vastasi taas hymy-suin tuo mielevä torppari Pekka:
"Ensimmäisiä ei nyt kaadeta hirviä meillä,
Ammumme vaan, käräjiin jos luotia tuiskuisi vaikka.
Ei ole pelkoakaan, ett'ei sua ottaisi herra;
Meitä on torppariaan kaheksan, hiess' otsamme jotka
Maita sen oivia raadamme kyllä, mut ei ole meistä,
Kuin pari ainoa vaan, joka pyssyä käyttäisi kelvoin:
Metsolan Pekka ja Pyylahen myös Sakar ainaki toinen.
Pekka on voittava, näet, kun rehtevä taas Sakar' äijä
Liekkinä leimahtaa heti pyssyhyn tartuttuansa
Valmiina pilvihin ampumahan, jos joutuupi intoon.
Meitä nyt on tarpeen useampi, jok' ampua taitaa,
Ett' eri-haaroilta hirviä sais näin vastahan ottaa
Luodeilla, hiihtäjien taas huudolla niit' ajaessa.
Varmaan oot sinä siis hovihin hyvin suotuisa vieras,
Vielä kun siihen nääläni oot sekä mainio kyttä".
Noin puhui hän, ja nyt tyytyen taas sanoi riipeä Matti:
"Aina on tuntematon toki silmän määränä kaikkein:
Kukin, niin tapa ihmisen on, ylös heikkoa kohtaa
Etsiipi vieraassaan ja sen virhiä pilkkaapi salaa.
Koissani jos kerran erehdyn, niin ei sitä mikskään
Katsota tietäen mun toiste tekevän' paremmasti;
Täällä on arvoni mittana taas, miten ensinnä näyttäyn;
Siis sano, sattuuko maalihin myös hyvästi tämä pyssys?
Pelkään, että mä vaan kovin itseeni luottaen kenties
Kaukaa syrjähän ammun ja niin tulen viel' ivan alle".
Eipäs vai'enna nyt enähän tuo mielevä Pekka,
Mutta jo äänensä korottain kehua täten alkoi:
"Kun näkö-matkalla vaan olet, ystävä, kyllä se sattuu.
Ammu, ja kaatuupi hirvi, jos ei ase muuttunna liene;
Monta on laskettu laukaisemaa parempaaki jo sillä.
Niin sodan aikana kerran mun setä vainaani Jussi,
Urhona kun kapraalina eest' isänmaan sitä kantoi.
Kuormia kalliita toi, sata karskia miest' apunansa.
Mut kun siell' usehin vihollisten joukkoja liikkui,
Niin oli retki se vaarallinen, jalon katteinin että
Kulkea vaan täytyi varoten sekä rohkeastikkin.
Nyt vähän huomattuaan kyläss' alkoi ne astua eelleen
Miehissä taas, mut arkoinapas kävivät talonpojat
Kukin vierellä kuormiensa sekä, mielessä pelko,
Juhtoja laahaaviaan yhä ohjaksillahan löivät.
Näin tuli hiljakseen ne jo hongikkoon iki-vanhaan.
Mut älymättäpä ei sota-katteinin toki jäänyt,
Suojassa ett' isojen petäjäin moni väijymys ehkä
Nyt vihollisten vois kätkeytyä, varsinni tuolla
Myllyissä, taajahan joit' oli tehtynä pienehen koskeen.
Jyrkästi siis käski hän nyt varomaan joka miehen
Ees taas astuen itse ja koetteli kiikari käessä
Keksiä metsistön välite silmää vihamiehen;
Noin läpi kuusiston myös soidinmies vakoaapi,
Metso kun napsaelee hämärissä, ja hän kavalasti
Juoksahtaa sekä taas heti kuuntelemaan pysähtyypi.
Ei vakonut toisin jalo-syntyinen katteini metsää
Nyt joka haarallen, kun sen lähi-tienoille joutui.
Niin kävi hän sivute myös uljahan kapraali Jussin.
Turhaan seutua tää ei silmäellyt terävästi;
Tuuhea oksaisehen, näet, kuusehen näytti hän kohta,
Joen ylite joka riippui, ja Katteinillehen lausui:
'Latvassa eiköhän tuon havuisessapa kiilune kultaa?
Katso, luulen ma siell' olevan vakojan lymymässä!'
Noudattain tätä nyt jalo-syntyinen Katteini kohta
Sinne kiikarin kääns' sekä näin kehottain puhui sitte:
'Oikein! on puku tuo vihamiehen; mut, urot, teistä
Ken lähettää luodin nyt lintuhun ryyppyä vastaan?'
Virkkoi; mut ihmeissään joka mies sanan kuulipa moisen,
Maahan katsoi ja hampaitseen hiljaa jupis' ynnä,
Kuiskaten muutama näin toverillehen myös lähimmälle:
'Ennen mä ampuisin otsahan kuun, etemmällä jos onkin;
Sen, näet, saa paremmin toki tähtähimeen näkyville'.
Mut esihin setän' astui ja sai hanansa vetehelle
Kulmat vaan kuroten sekä viikset turtunehensa.
Hän oli ainoa nyt, turvin joka rohkeni koettaa,
Hällä kun taitoa ol', jalo pyssy ja silmäki tarkka.
Viitaten pyysi hän Katteiniaan väkensä heti viemään
Rauhassa pois, ett' ei paulaa tätä keksisi sissi,
Hiipien kyyryllään tie-aidan juurellen itse.
Joukko jo marssi ja ei näkynynnäpä niin yhen yhtään,
Silmäänsä joka kääns' nyt toisaha, kuin toverinsa:
Maahan, näet, kuten viljavahan yhä silmääpi tähdet,
Niin nämäkin joka mies vaan kuusen latvahan katsoi.
Toivo ja epäilys, iva puol-purenneltu ja vartous
Kasvoissa kaikkien nyt havaittiin, samoin kasvava kuiske
Suustaki sai suuhun hälyneen, hana kunnekka kelvon
Kiväärin sätenöitsi ja ampuma laukesi, sissin
Niin joen roiskehesen rojahuttaen, kuin kala-kotkan.
Verraton laukaus tää koko armeijass' oli kuulu
Kauan ja kivääri myös samoten laveaan tuli huutoon".
Näin nyt Pekka jo loppuhun sai tämän kertoman tarkan.
Mut enemmän haluen vaan tiedustella ja kuulla
Lankohon käänsihe Matti ja taas puhui kohteliaasti:
"Viel' elä tok' lopeta; minun mieleni hehkuupi tietää,
Metsässä kuin kävi nyt. miten väijys luontui ja kuinka
Miehet suori'utui, mut varsinkin jalo pyssys
Kuinka se palvelemast' isänmaata sun haltuusi joutui:
Äskinen kertomas ol' hyvin mieleeni: näet, hupa kuulla
On uro-töit' isien, miten miehuullisesti ne käyttiin,
Mielevän suust' etenkin, joka arvata niit' osoaapi.
Joudu, veikkoni, siis; välite lumisen jopa metsän
Valkia pilkahtaa hovinne tuvan ikkunohista".
Mielellään taas kertomataan täten jatkoiki Pekka:
"Metsässä kun vihamiehiä nyt olevanpa jo tiettiin,
Katteini seisattuen väelleen tehoisan piti puheen
Jyrkästi penäten hyvin kestämähän kahakassa.
Urheina metsähän nää nyt ryntäsi synkkähän, jossa
Niit' otettiin vastaan sapelin välävin sekä luodin.
Väistytty ei; sotilaat tyven-mielinä syöks' etu-päässä,
Vimmassa ärjyen, torjuen taas seuras' talonpojat.
Niinpä ne rynnistiin lävite toki viimein ja joutui
Paikkahan määrättyyn, vaan mont' oli jäänynnä jälkeen,
Joit' epäkäyttöhisiks vihollisten ol' ampuma tehnyt,
Monta ne toivatkin mu'assaan, samoin Kapraali Jussin,
Tuon, joka, kun ladannut oli kiväärin kaheksasti,
Myös kaheksanp' oli kaatanna miestä; ja viimein kun itse
Luodin jo sai sääreen, avull' ystävän rattaille pääsi.
Tuskissaan rakast' ei toki unhottanut asettansa;
Kyyneltä vuodattamatta ja ei valittain kipuansa
Käessähän sen piti viel', yli-korttieriin ne kun joutoi.
Mutta kun käskettiin hänen antaa pois tamineensa,
Tyynenä het' sapelin sekä painetin jätti ja taskun,
Kiväärin piti vaan vähän vielä ja kylträsi hiljaa:
Sitte jo senkin heitti, mut ääneti peittäen kasvot
Itkemähän hyrähtyi; jalo katteini sen toki keksi.
Heltynnä sielussaan rukoel' tuo kentraaliansa
Palkinnoks urollen suomaan asehen tämän vanhan.
Sai luvan myös ja jo kiväärin takaisi pian toikin.
Urhon olkoa nyt hiljaa taputtel' sekä lausui:
'Oi, jos jalkasikin, tover' uljas, niin pian saisin
Jällehen, kuin asehes: ota, nyt se on sun, ja sit' aina
Muistona vaan kuninkaan sekä maan pidä uskolliselleen'.
Mut niinkuin isä vanha, jo vartottuaan tulehmalla
Poikoa kaupungist', hempii sitä, kun palajaapi
Sieltä se, miss' asiat sekä liike viivytti häntä,
Niin iloitsit sinäkin, setä arvollinen, sydämessäs,
Kiväärin tämän nyt kun sait jalon katteinin käestä.
Mut kuten tervettä, niin viallistaki tuo elinkauden
Seurasi, vaan tuli, kun tämä sitten kuol' tupahamme,
Mun isällen' ja, sen kuoltua taas, minullenpa jo viimein".
Langosten lyhennettyä näin tiensä hupaisasti
Joutui ne nyt välehen perillen hovihin varakkaasen.
Mut sisähän veräjäst' avatusta ne sinne kun hiihti,
Koirat töytäsi ees, tuo urhea Bakko ja Jääker,
Tottunna haukkumahan metsässä ja vahtina aittain.
Paikalla nyt äkeästi ne Mattia vastahan syöksi
Valmiina mielt'ei vaan puremaan tätä outoa kyttää,
Pekka jos sauvalla ei niit' ois uhannut puhutellen:
Mut kepin nostetun kun näki nää sekä kuul' tämän äänen.
Vaiti jo het' matoivat noreasti lieruvin hännin
Nöyrinä taas polviin Pekan, liehaellen tutullensa.
Tuo melu arvokkaan tuli korvihin myös Komisarjon,
Tuolla ku nyt saliss' istui jo keskellä ampuma-neuvoin.
Kohtapa siis meni katsomahan, mikä ol' hätä siellä,
Koiria houkuttain ensin rapuillen alas astui,
Vaan kytät yön pimiässä kun huomasi, virkkoi jo sitte:
"Keitä ja mist' oletten? sanokaa tämä paikalla, että
Tietänen, miehiä ootteko mun, vai outoja kenties?"
Ottaen nyt päästään hatun vastasi mielevä Pekka:
"Kunnioitettava herra, min' oon se, ku jahtia varten
Nyt tulen käskystänne ja tuon Matin myös Kurulaisen
Nääläni ynnä; se on jalo kyttä ja pyssyki sill' on".
Arvoisa Konisarjus hyvillään tähän vastasi oitis:
"Oiva on, että sä täällä jo oot sekä nääläsi myös toit:
Nyt useampikin on tarpeen, joka ampua taitaa.
Menkäätte vartomahan tupahan, heti oon minä valmis".
Virkkoi; ja käänsihe pois palaten salihinsa jo jälleen.