Mut sen jälkehen kun levollen teki mieli jo kaikkein,
Sammuksiin pärehet pani nyt ne ja raukeat uskoi
Ruumihit yön kätehen unen helmassa taas viretäkseen.
TOINEN RUNO.
Sirkkojen kirske jo raukeni pois noki-rinnoilla uunin,
Hiilikko hiipui ja säylällään öinvalvova kukko
Nurkassa lauloi jo myös aamun-tulon entehitänsä.
Tuskinpa tuost' olisi havannut toki mielevä Pekka,
Kun väsyneenä se noin oli vaivoistaan monen päivän,
Ynnä jos ei olisi tora kauhea ryskehenensä
Uunilla vaan noussut, joka kiihkeni yön pimiässä.
Siell' liki muuria, näet, virui arvoisa kerjääjä Aaro
Nauttien yksinähän vari-höyryä sen suloisinta,
Kun sivu-kumppaninaan joukost' urojen toki loikoi
Loinen Paavo, jokei halu-lämpöä tuntenna kyllin.
Tää väkisin koki paikaltaan nyt Aaroa syöstä,
Kievoittihe toverin taakse nopeasti ja tunki
Pois sitä, kuin telkin; mut suutuksissahan Aaro
Sai hamuten käsihin tönivän nyt Paavon ja maahan
Paiskasi niin hevin, kuin olisi rususäkki se ollut.
Nyt havahtui ryminästäpä Pekkaki säikähyksissään.
Mut pahoin voivottain puhumaan rupes' ynnä jo Paavo:
"Kuules, Pekka, ja näe, parempaa miten kerjääjä kohtaa,
Äissähän ylpeenä kun minun runttasi noin nurin niskoin,
Kuin olisi kuningas muka, vaan ei nauttija armon".
Vastasi nyt hänellen heti rehtevä kerjääjä Aaro:
"Pois mua kun tungit ja et suonunna ois ukon harmaan
Kyljelle uunin lämpöä ees, jota kaikille riittää,
On oma syys, jos niskasikin nyt taittanut oisit".
Mut kun mielevä Pekka jo sai alun riitahan kuulla,
Niin hymyi hän sydämestä ja käänsihe loisehen Paavoon:
"Veikkoni Paavo, se on paras antaa muilleki oikeus;
Lepää uunilla, näet, myös kerjääjä suojassa Herran".
Tuon sanoi, mut loinen vaan ääneti uunihin kömpi,
Jonka se kuumehesen kivi-vuotehellen heti nukkui
Vaurion unhottain siten maatessaan makiasti.
Unta nyt ei jatkaa enähän toki malttanna Pekka,
Vaan meni Mattiakin havahuttamahan levoltansa.
Kohta jo vuoteellen tuli näälän ja käellähän koski
Oikoa sen, sanan muistuttavan näin kuiskaten ynnä:
"Nouse, aamu jo on! Elä makaa, Matti, nyt enään,
Jos tänähän mielit, kuten eilen, toivolliselle
Jahdille Heddoa nähdäkses, — niin pois hovihin nyt!"
Noin sanoi; säpsähtäin tilaltaan heti hyppäsi Matti
Istualleen, mut kohta jo taas meni mielevä Pekka
Valkeeta toimittamaan, vaan kaiveli liedessä kau'an,
Kunnekka pohjalta löys' hiilen tulisen toki viimein.
Kaks päre-tikkua sipsenä vaan näpeästi sen otti,
Vei liki huuliansa sekä pullokkahin puhui poskin
Päälle, ja nyt tukahuttava nous' savu ympäri naaman,
Vuoroin välkkävän ilmi ja vuoroin peittyvän yöhön.
Kuitenkin välehen tuli syntyi ja, kun päre-leimu
Nyt tuvan valkaisi, niin kanat torkustansa jo toipui,
Pankollakin päätään ravistain venyi töykeä kissa,
Kun hädissään kani taas lymy-paikkoa hyppien etsi.
Joutuen, mut hyvillään, vetämään rupes' yllehen Pekka
Nyt puvun harmaja-sarkahisen, monikoetetun, vahvan,
Kylmenemästä ku sen jäsenet lihavat hyvin esti,
Villais-sukkihin lampöisihin jalat tungettuansa
Kenkiytyi sievään sekä lammas-nahkaisen turkin
Naulast' otti ja vartalonsa rotevan tähän kääri,
Viimein vyöks upean sitoi messinkilättyisen hihnan.
Noin nyt kartanohon komeaan menemään oli valmis.
Mattikin astui jo nurkastaan puetettuna aivan
Päästähän jalkoihin niin, jahillan kuten aikova aina'i;
Turkki sen uhkea vaan, joka lauhkeita nahkoja lampaan
Ol' tusinan vetänyt, hyvin arvost' ehkiän varsan,
Viel' oli vyöttämätön, mut hän sitä kääri jo verkkaan.
Kun molemmat kelvoin varustettuina nyt oli matkaan.
Pekka jo niskoilleen väkevillen viskasi kontin,
Pyssyn sai olalleen Matillen samoin antaen vanhan
Ruotsin kiväärin moness'-ollehen tuon sekä lausui:
"Tässä se kalleus on! Sinun tähtesi tään otan kerta.
Itse sit' en käyttää ole raskinna; riippunut on se
Seinällä vaan nokisell', isä kuin pani siihen sen ennen".
Virkkoi; ja nyt hymy-suin nojas' olkoa vastahan Matti
Kiväärin hyvin hihnoitetun lakin pannen jo päähän
Alttiina lähtemähän kosijan sekä jääkärin toimiin.
Huomen-ryyppyä Pekka tok'ei unohuttanna ottaa
Itse ja tarjota näälälleen myös arvokkahalle,
Vaan nyt lämmittimen ilo-mielin ne matkalle otti.
Mut ulos tultua kun näkivät ihan selkeän taivaan
Tähtiä täynnä, ja kuulivat, kuin lumi kiiluva kirskui
Jalkojen alla ja nurkissa'i miten pakkainen paukkoi,
Pekka, ne nyt kun nous' ylös suksilleen silehille,
Riemuten sielussaan sanoihin näin puhkesi kohta:
"Veikkoni, päivä täm' on toki markkoja maksava vasta.
Ihme, tuskinpa luullunna ois itä-tuulosen kosteen
Niin pian kääntyvän vielä, kun suojalla alkoi se eilen.
Helppo nyt on jahata; niin suljat luikoopi sukset,
Kuin teräs iljama-jäällä, ja hankiki hirviä estää;
Seuraa joutuen nyt; yli niittyjen tiemme on suorin".
Virkkoi; ja kiitäen pois mäen jyrkänteelle jo pääsi,
Tuolla ku niityllen pihaton taka-puolite vietti.
Joutuiki Matti ja nyt alaha nopeasti ne lensi
Niin, kuten varjot pilvien, joit' ajelee raju-tuuli.