Kau'anpa vaan pakinoiss' ei viipynnä taitava Anni,
Mut ukot itsekseen puhumaan vapahasti jo jättäin
Ruokoa veljelleen meni laittamahan parahinta.
Aukasi siis silatun, heleänpuna-maalisen arkun
Ruusuine varjona tummempineen, joka nurkassa loisti.
Toi esillen viinaa lasinsa puu-jalkaisen kanssa,
Pöydän katti ja vartaaltaan leivän murehimman
Mursi ja laitteli sen; tytär aitasta'i kävi voita,
Lihaa, juomoa iltahiseks enon armahimmansa.
Aatria noin reilaan pian joutui, kun toimeva Anni
Ruu'at valmiina, näet, erikseen oli ennen jo pannut
Veljelleen hyvikkeeks sekä näyttääkseen tavaroitaan.
Tää lasin tyhjensi kohta ja herkkuja söi ilo-mielin.
Ei unohuttannakaan toki taitava Annipa siitä
Juttuansa jatkaa, kuhun tuon oli jättänyt äsken,
Mut Kurun Mattia taas puhuttel' täten lausuen kohta:
"Kyllä se miehelle vaikea lie noin yksinnä johtaa
Työt niin ulkona, kuin tupa-toimet vieläpä muutkin,
Varsinkin talo jos, kuten sun, iso on sekä vauras.
Onhan nähtävä myös, miten uhkeakin hepo mäessä
Uupuupi, kun kuormaa kulettaa jykeämpätä yksin.
Mutta kun aisast' auttaen käy sen johtaja ynnä
Vaatien vaan sanoin lempehin, niin molemmat ne jo mäelle
Pääsevät helpommin; samoin miehenki on keveämpi,
Vaimo kun armas seurana on kuormaa vetäessään".
Vastasi taas hällen Kurun riipeä Matti ja lausui:
"Onko se ihme siis, jos harvoin saan kyläellä?
Niin on laitani, näet, niin oon koti-huolissa kiini,
Kuin katiskaan moni-koppeliseen tuo suljettu hauki;
Sieltä se päästäkseen mihin kulmaan suikerteleekin,
Esteitä aina on eessä ja turhaan vaan sapikoipi.
Metsiä, maita jo hoitanut oon, kuten ainaki maamies,
Mut isännöivänä vaan, nyt täytyypi myös emännöidä.
Tuskinpa siitä on vuos', kuin kuoli jo vaimoni armas:
Raskaampi on toki tuo ollut, kuin entiset yhteen.
Jos menin kyntämähän, jos painavan ohrani kylvöön,
Tai jos heinäni hyöstyvän taas tekohon mua aika
Kutsui ja korjuusen rukihin hyvin kellertyneeni,
Pii'at ja lapset pirttihin jäi valtaan omahansa;
Tai jos pistime taas tupahan, heti karkasi toimi
Vainio-töistäni pois sekä muistuttamattomat rengit
Istui jo jouten ristissä käet leväten makiasti.
Raskahin lapsia oil toki kuulla, kun vanhempi huusi
Äitiä, nuorempi taas yhä rinnoilla outojen itki".
Mielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni:
"Tyhmäks sun nimitän, jos noin ikä-vuotesi parhaat
Huolissa vaan kulutat, kuu voit ilon nauttia vielä.
Vaimo jo siis ota taitava taas, joka uskollisesti
Voi taloas hoitaa, huvittain sua yötä ja päivää;
Kohta kun myös tavannet, varoisin, tähän taipuvan neidon".
Ruu'alla viel' ollen nyt vastasi riipeä Matti:
"Niin se on, armaani, mut, vaikk' etsinnä oon nuremielin
Naisien joukossa, en viel' oo sopivaa tavannunna.
Usein aattelin näin: otan nuorenko vai iäkkäämmän?
Kenties saat va'amman i'ältänsä jo eistynehestä;
Kietoopihan joka vierevä vuos' pikaluontoa paulaan,
Niinkuin kärpäisen laimasevaan lankaan hämähäkki;
Vaan ei antaisi tuo minullen, mitä nuorempi voisi,
Riemua rakkauden sekä poskien loistoa, joita
Virkeä mies tavoittaa toki parhaana antina naisen.
Jos taas, katsoen vaan hupaisaan, otan hilpeän, nuoren,
Pelkään, että se löis laimin minun lasteni holhon,
Taikka, jos itselleen myös sais rehevät pojat, oisi
Niille vitsana, jotka sen ei levänneet sydämellä.
Siksi mä viivynkin valintoo tätä peljäten aina".
"Hei toki!" joutuen nyt tähän vastasi taitava Anni,
"Miettiä, arvella vaan, sepä aina on mielehen miesten.
Ei ruveta mihinkään, joll'ei edes taas ajatella,
Kunnekka, peljästyin vaan luultuja vaaroja, niinpä
Siekaellaan usehin, etu että jo pääseepi käestä.
Ei ole huikkuva aina, mit'ei vakauttamia vuodet,
Ei vakainen sekähän, oloaan mik' on nauttinna kau'an.
Maallis-muodoissa, näet, jalo luontoki tuo moninaista,
Niin eri-laatuja luontehiden myös ihmisienkin.
Katso kasvia vaan kevähän, miten rannalla hiljaa
Juurtuu ja puhkee se, kun puro taas sata-vuotinen syöksyy
Raivona sen sivut'e kohinallahan täyttäen seudut.
Siis, veli Matti, se neitonen nai, heti jonka ma neuvon!
Jos kysyt ikää, niin kah'eksan toist' onpi se vuotta,
Ruumihin jos uheuutta ja poskien ruusuja, kyllä
Etsiä saat kau'an, sen vertoa kunnekka löydät;
Luonnetta jos, niin säyseä on se ja lapsena puutteen
Neuvoma kiittäen ottamahan vastaan hyvän kaiken.
Onnen päiviä viettää se nyt hoviss' uhkehimmassa
Piikana piikojen joukossa, mut etevimpänä kaikkein.
Hälle ne kankaistaan huolenpidon uskoopi vallat,
Hällen ruokien puuhan ja hoidonpa viel' avahinten,
Niillen että sen arvelisit olevan oman lapsen".
Puheesen tähän puuttuen nyt sanoi mielevä Pekka,
Kärkkäänä päättämähän, mitä taitava vaimo jo alkoi:
"Varmaan mielessä sulla nyt on Sakarin sulo Hedda,
Parhaittain hänehen kun kiitokses sopivatkin.
Lapsuuden tämä vaivoistaan on koitunna, niinkuin
Siemen ehkiä, jos se on laihemmassaki maassa,
Voimin varttuupi kasvaimeks hyvä-toivehiseksi.
Ei, kuten tää, kenkään sopine Matillen ja jo varmaan.
Kun hänen vaan näkisi, heti rehtevä tuo rupeaisi
Tuumahan sormuksen sekä kihlojen kiirehimmittäin.
Neiti täm' on miesten, näet, häilyvä-silmille, niinkuin
Pihlaja marjahinen, rastaat joka viettääpi luokseen;
Hilppaina laukuelee nämä siivillään kepehillä,
Kunnekka äkkiä puun punavan näkyviinsä jo saavat.
Kohta ne naurahtaa iloissansa ja kiitääpi kilpaa
Maltitta pyrkien aartehistoon rehevimpien terttuin.
Sitten riippuu ne siinä ja sietääpä keppien heittoo,
Ennenkuin pakenee, jos marjoja tahtoisi muutkin.
Siis minä neuvon sen, joka ansaitsee hyvän, oitis
Neitoa miellyttämään, ett'ei sitä toinen jo veisi;
Riennä sen tähen vaan hovihin, hyvä nääläni, kohta".
Vastasi taas hänellen Kurun riipeä Matti ja lausui:
"Ois hupaisaa nähäksen' tuo niin hyvä-kuuluinen tyttö,
Syytä kun vaan saisin tähän rohkeahan yritykseen;
Ei, näet, mieleeni oo kosijaks heti kohta jo luultaa".
Mut sulo-huulin vaan hymyi sangen mielevä Pekka
Nyt hyvillään ehoituksestaan, näin jatkaen vielä:
"On tähänkin hyvä neuvo, kun juur' olohon nykyiseemme
Toivosi luontuupi, kuin kuosiin kuvikkaisehen juusto.
Herrani käskyst' aamulla, näet, läh'en hirvien hiihtoon,
Silloin sä, ottaen mun tuon pyssyni, käyt ravakasti
Myötä ja noin joudut välehen hovihin varakkaasen.
Mutta kun, astuttuas tupahan, kokountuupi muutkin,
Ääneti haet ylös silmälläs tuon herttaisen Heddan.
Kohta sen ilmoittaa jalo varsi ja poskien loiste,
Joukost' että sä tunnet sen sadan vaikkapa pii'an.
Mieleesi jos se nyt on, joka, luulen ma, käy totehenkin,
Voit tytön kanss' sanan leikkisän tai vähin tuttavan vaihtaa;
Sitten taas jahillas tarkkaan asian tämän mietit,
Josko se luonteva on, ja kun aikeesi lie sitä saada,
Niin minä, jos haluat, puhemiehekses rupean taas".
Oivahan mielistyi ehoituksehen Matti, ja nousten
Ruu'alta, nautittuansa jo kestaus-lahjoja kyllin,
Kiitti hän viimehiseks syleten sisartaan sekä lankoo.
Mut erittäin hyvillään oli nyt toki taitava Anni,
Sen hyvän-suontoisa neuvo kun myös oli mielehen miesten;
Laittiki siis evähät hyvin sukkelahan molemmille.
Mutta kun nyt runsaan ravinnon oli säälinnä konttiin,
Riippumahan jykeämpänä sen tukevaan pani naulaan,
Joutuen veljelleen tekemään yö-vuodetta vielä.
Olkia puistettuaan tilan välkeän laitteli niille
Näppärähän lakanat sekä tyynyn höyhenisensä,
Tuodessa tyttären uljaasti tähän lämpimän ryijyn
Vanhojen morsius-vuotehellen kudotun ajallansa,
Anni, sä taitava muor', jopa muuttunna siit' olit aivoin,
Kuin sulo-vihkimävuodettas tämä ryijysi peitti.
Otsasi kurttuinen ol' jo ja turvonna vartesi norja;
Mut sama viel' oli ryijy ja villassa sen helevästi
Loist' alati sini-, musta- ja valko- ja ruskea kuosit;
Peitteeks sen levitit nyt veljelles upeaksi.