Itse nyt isäntä'i hovin torppari, mielevä Pekka,
Nousi jo penkiltään, joll' uinuksissahan istui,
Pyyhkäsi haukottain tukan tuuhean otsaltansa,
Viimein pään yli oikoen käet puhui verkkahan sitte
Ruumiist' uupunehesta jo painaen hiipivän torkan.
Mielellään levännyt kyll' oisippa, kun koko päivän
Nietteissä kaalaten hirsiä ol' hovihin vetänynnä,
Jollei käskenyt ois Komisarjus, herra sen itse,
Huomis-aamuna torppariaan joka miestä jo varhain
Luokseen hirvien vuoks lähi-tienoilla ilma'uneiden.
Huolissaan jahillen varustaita jo nyt hänen täytyi
Pois uni armahinen jättää, väsyneenäki vaikka;
Riippuihan tyhjänä, täyttöä vaan odottain, eväskontti
Eikä nyt oivallinen tuo harvoin pettävä pyssy
Tahtonnakaan tulestaa, kun pii oli tylsynyt aivan.
Otti sen vaarnastaan varoten sekä pois tupen siirsi
Hylkeen-nahkahisen, joka piippua varjoi ja lukkoo;
Kiiltoa puun, nykyjään nyt mustatun, viel' ihaellen
Etsi jo piin toisen terävämmän sen kotelosta.
Vaan emännälleen myös sanoi mielevä Pekka nyt ynnä:
"Anni, tän'iltana on paras, että jo konttini täytät
Miehelle riittääkseen, joka metseä käy koko päivän.
Kaikki jo saa valmiiks, niin voit ihan huoleti maata;
Ain' uneton sivu-kumppani on työ laimille lyöty".
Mut hän vastasi nyt nuristen tuo toimeva Anni:
"En minä koskaan loppuvan näe sinun kiihkosi metsään.
Karhuko mieleltä oot, oma Pekkani, mielevä muuten,
Aina kun metsän riistoa vaan sekä jahtia mietit?
Ystävä järkevä, et kotimailla sä viihtyisi yhtään;
Polttava hiilikö on jalalles tuvan rauhaisa silta,
Kun yhä korpia vaan samota typö-tyhjissä töissä
Noin haluat? Täytyy tänähän toki jahtisi jäädä.
Kau'an jo varrottu veljeni jos, kuten uhkasi, tullee
Nyt talon jättäen sinne ja lapsuiset äidittömänsä,
Käypikö mun, kukon laulavan kanss' isännöivänä, yksin
Istuminen veli armastan' huvittaa koetellen?
Sun sitä tervehtää sopisi kotonas ja sen kanssa
Niin, kuten ainaki langokset, suosin pakinoida".
"Eipähän!" vastasi nyt hänellen taas mielevä Pekka,
"Eipähän! taiten-lausuva muor', mitä herrani käski,
Tehtävä on, jollei, kuten jahti, se mielehen oiskaan.
Mutta jos huomennakin tulisi sinun veljesi Matti,
Noh, hyvä! kestitä armastas, miten voit, parahittain,
Että se viihtyisi vaan tuvass' istuen, kunnekka joudun".
Hällen vastasi taas tuo taiten-lausuva Anni:
"Jos minä ees kerran näkisin sinun vaivasi palkan,
Silloin mä kiihkoas en niin ihmeeksen' panisikkaan;
Mut Komisarjusta'i kun kunnioitettua autoit
Päiväsi täyden ja hirviäkin parahan osan ammuit,
Illalla ain' iloiten palasit, jos vaan yhen vuodan
Sait yli sen, mitä muut, enimmän kun herrasi otti".
Nyt hänellen vastas' hymy-suin taas mielevä Pekka:
"Noh, hoh! taitava muor', näet, herrahan eestämme yksin
Vastaapi, jos käräjiin vie Vallesmanniki meidät.
Tarkkahan muista se myös, ett' on laki hirviä säästää
Pyssylle vaan Kuninkaan, kun maassa se liikkuupi joskus".
Vaieta ei voinut toki taiten-lausuva Anni,
Mut tasoitellessa vuodettaan sanoi taas hymy-huulin:
"Kyllä on huokea sakko, kun ei sitä vaadita koskaan;
Herroja käskettävän käräjiin, sano, milloinka näit sä?
Vieppäs voudille vaan kala-kimppusi tai joku lintu,
Katso, pyyttäkö nyt sua? 'Terve, naapuri, terve!'
Huutaa jo rappuiltaan kaukaa tuo arvoisa rouva,
Vie sinut huonehesen sekä korvahan kuiskaapi herran;
Tää sua käy heti kättelemään kysyen: 'mitä kuuluu?'
Siis mikä itsesi ois asiaa sovittaissa, kun sulla
Metsät on ansoja täynnä ja viel' oravan monen ammut?
Mut se nyt olkohon niin; rikas säätää, köyhän on täyttää".
Tuskinpa sen sanoneeks sai, kun lähitieltä jo kuului
Kulkujen helkkynä. Nyt heti kuuntelemaan kavahdettiin,
Ikkuna-lautoakin hätien lykättiin nähäksensä,
Kun pihall' äkkiä mies hevon korskuvan eessä jo seisoi.
Tuntematon ei ollunna tuo, sepä ol' Kurun Matti,
Annin lemmitty vel', jota myös odotettu jo oltiin.
Astuen höyryävään tupahan, kuten pörheä karhu,
Nyykkäsi hän hyvillään oven suussa ja reuhkalla pieksi
Pois lumen turkistaan sekä karvais-jalkinehistaan.
Mut isännän, emännän, pojan, tyttären nyt sylin häntä
Tervehtäissä jo uunilta'i sikiöt noki-naamat
Alkoivat tirkistellä ja kirkuen kiivetä maahan
Rinkelin saadakseen tuliaisiks tai palan juustoo.
Tervehdittyä näin heti saattipa Anni jo veljen
Istumahan peremmäks paikkaan, min viittasi hälle
Pöydän pääss' ylimmän, kuhun yhtyypi kulmassa penkit.
Istuiki tää ja kun sai tulen messinkikiskoisehensa
Koppahan vaan, koto-kasvuisiaan jopa lehtiä poltti
Vastaten mielellään, kun seikkoja nyt sisar urkki
Niin hänen lapsiensa sulojen, kuin viljavan konnun.
Pekka se kohdastaan taas korjaamaan meni varsaa,
Kiini ku ohjistaan tömisytteli ulkona tuolla.
Länget kulkuisineen käsivarrellansa ja luokki
Sai hän, mut nujuten, tupahan oron uljahan viimein.