Säe 115. Lihaa. Tämmöisiä lyhä-pitkiä sanoja, joiden korko on niin jyrkkä, että seuraavan tavun alku-kerake milt'ei kerrota, olen puhe-kielen mukaan käyttänyt kaksi-pitkinä,[11] esim. Elä makaa, Matti, nyt enään.
* * * * *
Nämä nyt ovat ennen muita ne kohdat, joiden kanssa olen tahtonut Lukijata ensin tutustaa, että hän, teokseeni tartuttua, ei lii'oin oudoksuisi tätä kuusimitan käytäntöäni.
Maamme umpisuomalais-kansalle en voi olla ynnä mainimatta, että sen omituisia oloja ja elin-tapoja ei ole vielä kukaan niin nerollisesti ja elävästi kuvaillut, kuin tämä meidän ja koko Pohjolan etevin runoilija Runeberg, ja varsinki tässä runoelmassa. Mutta kun se on ruotsinkielinen, on minussa syttynyt harras halu saada se koko Suomemme omaksi, että sama kansallistunnon ylennys, jota se aina on maamme lukijoissa vaikuttanut, pääsisi rahvaassaki laviammin elähtymään.
Tätä olen kyllä tarkoittanut; vaan voipiko heikko mukailema vaikuttaa yhtä, kuin itse mukailtava taide-teos? Niiden eroitus on sama, kuin kukkasen ja sen kuvan välillä. Kuvaan on mahdoton saada sitä loiston ja lemun suloa, joka on kukkasen viehättävin omaisuus. Sama on myös käännöksien laita, niin tämän, kuin muidenkin. Alku-teoksen omituinen väri ja henki kähenee ja haihtuu sitä muuttaessa, samoin kuin kukkasenki. Mutta, armas Suomalainen, koska niin on, ja et kuitenkaan muulla, kuin tällä keinoin, olisi päässyt siihen tuttavaisi huvittavaan keskuuteen, jonka tässä olet tapaava, niin elä siis mahdotonta vaadikkaan, vaan pidä tahtoani tekona parempata odottaissa. Siihen asti sul'en nyt itseni hyvin toivottavaan suosioosi.
Suomentaja.
Sysmässä 24 p. Syyskuuta v. 1876.
HlRVEN-HIIHTÄJÄT.
ENSIMÄINEN RUNO.
Torpassa iltainen äskettäin oli syötynä. Vielä
Tähtehinä'i tilavall' oli pöydällä haarikko kaljaa,
Kyrsää vierillä sen, silakkaa, perunaa vatiloissa.
Ol' tupa kuumennettu ja paukkuen liekkuva hiilus
Hellettään jakoi rahvaallen suloisinta ja peitti
Laen savu-pilvihin niin, ett' orsilta tuskinpa nähdä
Voi pärehet sekä reen, mihin kuiveille niit' oli pantu.
Ylhäällen toki jäi savu, mut pimiän tämän alla
Valkaisi viel' useat päre-soitot toimia illan:
Annin, tuon emännän vireän, se kun vuodetta laitti
Yhtenä itselleen sekä miehelle arvokkahalle,
Tyttären, kun mustaa patoaan pesi liesikon eessä
Hiljakseen hyräten runoansa, ja riipeän poi'an,
Appeita kun ruuheen tiheään oven syrjällä mätti
Varsoilleen yhä lattiahan tömisytteleville.