Järkevä Hedda jo nyt hänen jättipä yksinnä sinne
Räyhäämään, kosimaan, sekä pois salihin meni rouvan,
Jossa se luk' pesu-vaattehitaan ylös kirjahan pannen.
Nauraen kuunteli tuo, miten Ontro nyt ol' kamarissa
Teuhanna; vaan lukunsa seka'ui Hedan kertomisesta.
Mutta kun yksinähän punapöyheäpartainen Ontro
Jäi, heti unhotti lemmen ja lakkasi koikka'uksistaan.
Hartaana pois setelit, käsiltään vapisten, hädin noukki,
Suuteli niitä, jo vaikk' oli tehnynnä sen tuhannesti,
Pisti ne lompakkoonsa ja tuon, ilost' irjuen viimein,
Turpeena taas povehen sekä läks' tupahan alas jälleen.
Siellä jo pois lemmen kivut tanssaili pulskea Topjas,
Tuskin jaksaen keikkua pään tähen huikenevaisen.
Nauraen yht'aikaa sekä parkuen tok' piti itse
Nuottia hyppyynsä, jota letkuvin koetteli polvin,
Kunnekka sääret petti ja pää, ja hän kaatui jo maahan
Jättäen noin sydämen haavat unen lääkittäviksi.
Semmoinen ol' tämä, kun punapöyheäpartainen Ontro
Nyt kosi-matkaltaan tupahan tuli taas hyräellen.
Tuumaa kaks tulijan oli mielessä. Äärehen pöydän
Astui ja nurpeellaan tirkisteli tuoppihin tyhjään;
Mut sitä täyttämähän toverin pani partavan kohta.
Arveli taas sitten, mihin kaatunehen velyensä
Sais levollen, ett'ei tämä, pitkänähän kuni loikoi
Lattiall', estävä ois hänen tanssianssa sekä muiden.
Kohtapa myös sopivaks näki nukkunehelle jo vuoteen
Olkisen rimpilä-tyynynehen lähell' uunia tuolla,
Jollen raukeansa ruumiin oli vanha Rebekka
Laskenna rauhaan nyt, kupehellahan kirjava kissa.
Siihen Ontropa vei oluesta jo raskahan veljen
Miel'-hyvillään hymyen, unen kun näki tuon sikehimmän.
Laskihe polvilleen, olkaa nykäs' ämmän ja kuiskas':
"Väistäypäs vähän tuonnemmaks, hyvä, vanha Rebekka,
Uunimmalle ja, pois sylistäs aja hyrräävä kissa
Viereesi sen sijahan saadaksesi pulskean poi'an!"
"Hyi!" huus' nyt hypäten ylös ontuva, rampa Rebekka,
"Hillitköön piru riivatun suus, peto partava, räähkä;
Sainko ma nukkua tuon jumalattoman lenkahuksilta?
Saapiko rauhaa, jos virunee täss' yötä ja päivää?
Viel' ajan että mä nä'in, jona tuo pakanallinen hylky
Maan häpeäks ylen ympäri käy!" Näin rääväten ämmä
Ryssän naamahan nyt vapisten jopa kii'ätti kissan.
Säikähtynnä ja sylkäisten partaan tämä senpä
Tarttui ja kasvot kynsittyään vila'uksessa lensi
Uunille, jost' urahtel' silmin palavin pimiässä;
Mut sijalleen asettui taas malttuva vanha Rebekka.
Siihen jäipä nyt Ontro ja pyyhkien leukoa käellään
Noitui ja hiljakseen muris', ihmettel' sekä nauroi,
Kunnekka olven joutuvan vuoks heti vaurio haihtui:
Laahasi veljen pois vuoteeltahan vaaralliselta,
Penkille sai ja nyt itsepä haarikon äärehen istui;
Piikojen raikea nauru kun rukkiensa levätessä
Viel' yhäti kajahtel' ja Rebekkaki vuoteelle istuin
Kissan houkutti pois viereensä ja taas pani maata.
VIIDES RUNO.
Noin hoviss' oivassa nyt tuo Ryssien hilpeä joukko
Päivän juomalla vietti ja vuoroinpa myös kosimalla,
Ollen kyttien riemuna taas jahin huuto ja pauke,
Mutta kun ei enähän sädett' auringon lännessä nähty,
Saarella hirveäkään ei kaatumatontapa ollut.
Kuus' nyt hiihtelijää jääden vahiks saalihin moisen
Hangellen istuhikse kehäss' äärehen ruu'an ja viinan;
Mut heti Pekka ja Komsarjus, tuo arvoisa herra,
Lammin kiiluvan poikki jo verkkahan läks' kotiansa.
Taas sen matkoa niist', ett' oisippa lentävä luoti
Maalihin ehtinnä, vaan ei sattumia, ähkäen liukui
Pyylahen äijä ja sen vähän ta'ampana riipeä Matti.
Niinkuin varjot pilvien tuoll' ajamain raju-tuulen,
Jääll' edelleen kilpaa silehin nyt kiisi ne suksin
Hiihtoon harjauneet molemmat sekä siit' ylen kuulut.
Ol' veto lyötynä, näet: hovihin joka joutuisi ensiks
Juhtoja hankkimahan erän saadakseen tämän kotiin,
Sillepä tappaavan maksaa tuli ryypyn ja olvet.
Vanhan rinnalla ei susikaan pysynynnä nyt oisi,
Kun vedon vuoksi hän lens' eelleen; mut riipeä Matti
Vaan häpehissähän seurata pyys' yhä lykkien sauvoin.
Mutta kun ahtehesen talon viettävähän tämä joutui,
Kohtasi hän Sakarin, ku jo pöyhkeenä re'ell' esimmällä
Seisoi ja kaks varsaa toi irtainta'i jälessänsä.
Vanhus Pyylahen nyt hyvillään puhui, kun näki toisen:
"Muista, Matti, se vaan, olut että ja ryyppy on valmis,
Hirvien kanssa tän'iltana kun tulen lämpöä hartoin".
Virkkoi, ja löi hevoistaan. Vaan Mattipa, mielessä Hedda,
Het' kävi kiini jo ohjaksiin, ei heittäen niitä,
Kunnekka sen vaimoks isä vanhalta ol' anonunna.
"Kyllä täniltana", näin sanoi hän, "saat olven ja ryypyn,
Lupaa kesken kiirehen vaan, Sakar', yks' minullen taas,
Lupaa tässä jo vaimoksen sulo tyttäres Hedda".
Vastasi nyt hymy-suin hänellen Sakar' rehtevä äijä:
"Mun ei tehtävä oo vuotees, hapatettava rokkas;
Mult' elä siis kysy, mut lupa tyttären' on lupa munkin;
Vois' kera huonomman, jopa huonompaanki se mennä".
Lausui, ja hoi'asten hevoisellehen riens' sitä tietään.
Mut tupahan ilo-mielissään meni riipeä Matti.
Ei tuvass' ollunnakaan sulo Hedda se, nyt jota etsi;
Ylhäällä istui se, näet, taas yksinänsä kamarissaan
Toimessa kohta jo kankaansa juovikkahan päättää;
Ryssät vaan oli siellä ja ämmäki vaivainen ynnä.
Vasten uunia istui nyt ääneti vanha Rebekka
Kurttun'na, kun venyi taas hajallaan nuo partavat äijät
Ei vali-paikoilla, mut mihin kaatunehet oli kukin.
Ei nämä valvonnakaan, vaan päihtymys-unt' imelästi
Nauttivat huumoavaa unohuttaen matkojen vaivat;
Tuoppia hoit' yksin punapöyheäpartainen Ontro
Päissähän autuaallisna ja katseli toisien rauhaa.