Mutta kun nyt ovess' äkkäsi hän Matin riipeän tuolla,
Lensi hän penkiltään ruveten ilo-tanssihin kohta.
Parkuen, laulaen niin se nyt askelin niittasi siltaa,
Että sen koikkauksist' ihan säikähyksissä Rebekka
Soppehen piilsi ja ristissä käet kiros' ilveitä hullun.
Kyll' oli tanssiki tuo mieleen Matin riipeän; mutta
Heddoa ois pikemmin tavannut toki; siis heti Ontron
Seisatti kesken vauhtiansa ruveten pakinoimaan:
"Tanssin-taitava vel', hei! jos sinä noin kepeästi
Liikut tahtia noutaen vaan ylen hilpeetä yksin,
Tokkohan ees tupahan nuo mahtuisi hyppysi vilkkaat,
Polskassa jos neidon sulon kanssa sa' pyöriä saisit?
Mut sano missä ne kaikki nyt on verevät talon pii'at".
Vastasi taas hällen punapöyheäpartainen Ontro:
"Siitäpä viis', mihin juossunna lie nuo muut pihatöilleen,
Heddoa vaan kaipaan ihanaa, kutoen joka istuu
Ylhäällä tuolla; se, näet, oluen hyvän keittää ja myöpi.
Kohta se näyttähikse käessään taas vaahtova tuoppi".
Nyt hyvillään istui sitä vartomahan Kurun Matti.
Mut samass' ilma'utui ovessa'i ihanan ruso-posket,
Kun tuli käämimähän lankaa hyvin loistavatansa.
Haarikko käess' oli myös olut-vaahdon kastelemassa
Siirtyessään ihan, kuin koin-tähti, nyt äärehen pöydän,
Jolloinka sai hymy-silmäyksen taas riipeä Matti.
Vieläpä näin sanoi: "het' täytyy sinun, arvoisa vieras,
Riita se ratkaista, tytön toisen kanssa ku mull' on:
Kumpiko toiseltaan on kirjasen neuloja saava?
Jos jahill' oot parhain osannut sinä, niin minä voitan;
Mut taas Pekka jos on, niin veikkamme voittaapi toinen".
Virkkoi, ja säikehen kääri jo pillille käämiäksensä.
Heddoa nyt likemmä kävi istumahan Kurun Matti,
Sai tulen piippuhun täytettyyn pärehestä ja lausui:
"Neit', elä niin neulaa pane vierahan onnelle täst'ees;
Niin kävi jahtimme, näet, minä ett' olen kaatanna kaksi
Hirveä, neljä kun ammuttiin, yh'en vaan Komisarjus,
Niin myös Pekka, mut on parahin toki laukaus senpä.
Katso, jahti kun loppui ja valmihit oltihin lähtöön,
Laukasi pyssynsä Sakar', rannalla yksinnä ollen,
Ampui ja äänin korkehin huus', kuten ukkosen ikään:
'Tänne kiirehin, hoi! toverit, ladatuill' asehilla!'
Eipä nyt ois ykskään. joll'ei jänö joutuva, mennyt
Kiistaan juoksija-palkinnost' etevän Pekan kanssa:
Niin riens' eellehen tuo heti kuultua kaikuvan äänen.
Kantaan nyt minäkin jouduin sekä nä'in, miten ampui,
Nä'in, miten karkova hirvi jo kaukana tuoll' lumisella
Lammilla laukkasi ehjänä pois, käpälästä min ehti.
Mut minä purskahdin nauruun väkiseen sekä lausuin:
'Ystävä, mielesi missä nyt on, kun toella sä ammut?
Pilvehen noin kaukaa pikemmin, kuin hirvehen, osaat'.
Äissähän ääneti nyt asehen jalon tempasi käestän'.
Silmälle vei heti sen sekä laukasi. Huudah'us ihmeen
Seurasi ampumataan, kun loitolla koipeva hirvi
Taukosi, nous' pystyyn ja jo hangelle syöks' verehensä.
Miehen muistihin laukaust' ei tämän moist, ole nähty. —
Mut mitä juttelen nyt jahistamme? Sun on, kukaties!
Morsius-antia mielessäs, kun lankoa käämit
Liiviks ehkä jo miehellen, sydämes joka voitti?"
"Hoh, hoh!" huokasi nyt tuo ontuva, rampa Rebekka,
Kurttun'na luon' uunin joka istui ja nuojuen hiljaa
Leuvan ryppyisen lask' nojahan molempain käsiensä:
"Hoh, hoh! oisinpa niin, kuin nuorena, pulskea vielä,
Jolloin ma lak'mannin käräjiss' olin palvelemassa,
Terve, turpea, loistava, kuin mikä hehkuva hiilus;
Tietäisin tok' paremmin, miten käyttähitä tytön sopii.
Herra jo mon' isoinen, minuhun joka koskea tohti,
Rievunpa sai naamaan sekä kauhasen vettäki joskus.
Silloin kaikkien kanss', tulevain, meneväin minä enpä
Tahtonut istua juoruen noin, kuten löyheä Hedda
Vieraan kanssa ja ei siten käämimisestähän pääse".
Noin sanoi; mut moite syvästi sulo-neitohon koski,
Joksi se siis lentäin punaiseks korineen tuvan heitti.
Mut samoin, kuin apajas, nuottaa kun tyynehen illan
Luo kalamies, aluss' ei väräjä koho-kaarnojen luon'ees,
Kunnekka tuo supistuu, kalat ahdingossa jo hyppii
Ve'est' ylähä sekä kiehua näin vähin lainehet alkaa,
Niin, mikäli puhuessakin aattehensa supist' akka.
Miel' sikäli kävi vierahan myös tyvenestä ja kuohuun.
Suuttun'na penkiltään hän nous' sanoen vihaisesti:
"Vanha Rebekka, jos uunillas nokisella sä ennen
Pois lemmen kujehist' ajaisit rusakat sekä sirkat,
Kuin iha-juttuja ihmisien sekoitat sekä estät,
Niin olisi päiväs sula rauha ja yös lepo tyyni;
Et sinä kuin viisas nyt käyttäi, vaan kuten hullu".
Noin puhui; mut sanall' ei tähän vastanna vanha Rebekka,
Nuojui se vaan hiljaa sekä hohhoahan yhä kertoi.
Mut samass' ulkonakin nähtiin läpi ikkuna-aukon
Pekka ja arvoisa Komsarjus tämän seurana ynnä.
Sinne Mattiki nyt meni pois tupahan vihan jättäin.