Vaan kun tullehiden luo joutunut ol', sanoi oitis:
"Pekka, jo o'ot kerran puhe-miehenän' onnella ollut,
O'o nyt vielä ja käy, jos herrasi ei sitä kiellä,
Heddoa het' kosimaan minullen, sitä, näet, minä pyydän;
Kaikki, mit' entinen vaimoni sai, lupaos hänellenkin".
Suostuen kohta jo Komsarjus sanoin lempehin lausui:
"Noh, mene vaan, talon' jos parahinki jo jättääpi piika,
Piikoa viel' etevämp', yhä lemmitty, kuin oma lapsi;
Mut jos tarjoma tää mieleen Hedan on, kuten luulen,
Niin kemu-tanssiakaan tuvass' ei tänä iltana puutu".
"Hei, hei!" nyt sanoi taas tuo sangen mielevä Pekka,
"En toki morsion naurettavaks mene, kuin puhemiesnä
Kerjääjän, joka ei tupakkaakahan saa omin neuvoin.
Jos puhun, niin oluen sopis' ensinnä kieleni päästää,
Vieläpä sulhais-lahjojakin tah'on morsiamelle".
Naurahtain heti Pekkoa käsk' ylähälle jo herra,
Olven hankki ja torppari joi hyvillään tämän loppuun.
Mut tupahan jälleen meni pois Kurun riipeä Matti.
"Ontro!" jo huusi hän tullessaan oven suuss' ilomielin,
"Silkkinen huiv' esihin nyt laukustas; minä ostan!"
Pilvi kuin tuo kesäinen ukon-nuolen kahtia lyömä,
Niin ilosta'i nyt silmäsi loist', tämän kuultuas, Ontro.
Kauppaa hieroa, tinkiä ei nyt ollunna aikaa,
Puolet het' toki tingittiin, ja jo riipeä Matti
Näälälleen saman tien salihln vei ostetun huivin.
Tää kun ol' olven juonunna vaan sekä saanunna lahjan,
Uljaana ryhdiltään toimeen meni luo ihanaisen.
Nyt joka ääressä kankahan taas kamarissahan istui.
Tultuansa sijan otti hän het' tulen räiskyvän eessä,
Piippuhun pisti ja, hiilosen kun sai sietävin sormin,
Verkkaisehen sytyttel' sekä hetkisen ääneti poltti.
Mut sulo Hedda se sukkulataan vaan heitteli sievään.
Kotvasen taas aikaa kun ol' istunna Pekka jo siinä.
Astui hän ees sekä kankaallen pani loistavan annin:
"Tään", sanoi, "nyt antaa sinullen Kurun riipeä Matti;
Lahja se on, jota ei usehin saa neitonen köyhä,
Joski se, kuin sinä, kaunoinen ois sekä kunnioitettu".
Noin sanoi, istui ja polteskel', taas jatkaen sitte:
"Anti se ainoa ei ole; tarjoo se itseänsäkkin.
Mut näh'äkses, ettei sua mies ole pyytävä köyhä,
Niin tah'on kertoa nyt, hänen millinen on omastonsa,
Irtain, kiinteä, vaan etevin; mik' on halvempi, jääköön;
Kaikkea, näet, luetella en ehtisi hetkenä illan,
Kieleni liikkuva jos, kuin haavan leht', olisikkin:
Mäellä on viirinehen tasa-latvainen kuus' ja sen luona
Taas hänen uhkea kartanonsa, huvitus kalamiehen,
Lammilla liekkuen kun kaukaa venehestä sen äkkää.
Alhaalla piirissä on tilukset hyvin aidatut aina,
Pellot, toukona milloin ja milloin taas kesannoilla,
Oivat on, kyllältä kun savi-pohjalla on väki-multaa.
Halmeet on antavat ynnä, kun liekkien raivoma metsä
On pakoitettuna heittämähän mehun viljely-maille;
Palstat taas kytö-maan, norojen joka keskellä loistaa,
Pitkistyy ojien yhä uhkuvien välyksillä
Saarten moisina kultaisien, kun joutuupi viljat.
Kiiltävän turpeeta viis hepoa'i hevin kyntääpi pellot.
Niityt on kelvolliset, pitäjään ylen ympäri kuulut,
Niin alavat, kuin korkeammat, neki raivatut aina,
Keväisin kukan-hohtehiset, suvin niitettävät taas.
Purra aituus-niittyjä ei saa koskahan hammas,
Kasvaissa niitäpä ei pure muu, kuin viikate yksin.
Niin pian, näet, kuin maa heittää kevähäll' lumipeitteen,
Lehmät sen rehevät jopa lasketahan heti metsään,
Jossa ne laaksoissa saa hyvin raittihin, runsahan ruuan.
Pitkin päiviä nää kesäll' liikkuupi noin sekä nauttii
Vaan maku-ruohoa sammuttain janonsa puroloista;
Mut joka ilta ne taas palajaa koti-väen ihanteeksi. —
Vieläkö nyt tietää haluat, mihin määrähän karjaa
Pientäki tuoll' elelee suvell' lammin saar'-opotoissa?
Villava-lampaita sa'ast' osa puoli ja vuohia viides.
Ei ah'ista susikaan niit', urhea Matti kun ampuu
Innolla kaikkea vaan, mit' on raatelevaa alueellaan.
Siis menestyypi ne siell' lisäten yhäti sikiöitään.
Talvella ei lampaist' etuisist' olekkaan kovin huolta,
Silloin ne kerppuja vaan, näet, syö ometass' ylen kyllin;
Pitää vuohia taas, sen kerjääjä vois mitä huonoin:
Niin on sieviä nuo yhä etsimähän eläkettään.
Syöttämähän hevoistaan vieras jos joutuupi taloon,
Het' nämä heiniä raastamahan sen re'estä jo juoksee,
Kunnekka suuttun'na niille se ruoskallaan kurin antaa.
Katso, näin olen nyt kuvaellut vilpittä kaikki,
Niin talonsa, samoin kuin tilukset sekä viel' elukatkin,
Jos otan pois luvustan kukon valppaan vaan kanoinensa,
Joidenka on mieleen tuvass' astella rahvahan kanssa.
Kaikki se nää omajaa nyt vauras, riipeä Matti
Mielin tyytyvin, vieläpä myös, kuten herrana, käskee
Kolmea kunnon torpparia'i tilan viljavan alla. —
Katso, miehen tuommoisen, noin etevän varoiltansa,
Joihin on myös halu sen, jota hoetahan rikkahammaksi,
Tarjoopi onnesi nyt sinullen omataksesi yksin:
Näin hän lupaapi, näet, sullen Kurun riipeä Matti,
Jos sinä vaimona sen hyvänsuopana, nöyränä aina
Päivällä vaan työnsä tasan pa'at sekä vuotehen yöllä:
Kaikessa saat emännän sinä vallan ja käskeä koissas
Renkiä, piikoja, lapsia: mut vaan neuvoa miestäs.
Avaimet pidät itse ja min hyvänsä lukon avaat
Vapaasti, sekä kallihinta'i mik' on, voit omanas nyt
Pitää ain' ilo-mielin, ja ei enähän katehesti.
Mut sinä jos mietit välisti jotakin ehoitelmaa
Vasten miehesi mieltä, on väistyminen sinun hiljaa,
Jos maanviljelyhyn se on koskeva tai rahan-hoitoon;
Vaan jos ruokaan, juomahan taas tahi vaattehen parteen,
Myöntääpi sen miehes saman tahtoen, kun sinä itse. —
Ellös, järkevä Hedda, sä siis enähän epäröikö,
Niinkuin mon', joka, häilyvätään vaan noutaen mieltä,
Halveksii etuaan voitettua toivoen toista;
Ei niin kukkava niittypä o'o kesäll' lämpöhisellä,
Lapseni, kuin on riemuisa tie yhä hautahan vievä,
Jos sitä vaan varotaan, ett'ei petä toivomme viekas;
Onnea, näet, mihin nauttimahan pysähdymmeki hetkeks,
Juokseepi toivo jo e'ell' osoittain kaukaa etevämmän;
Hullu se mielin seuraapi vaan sekä kaikkia hylkii
Tyytyen ei mihinkään, hänen kunnekka kuolo jo korjaa".
Virkkoi, ja silmäsi vait' ylähä sekä suitsevahansa
Piippuhun mielihyvin sormellaan poron pöyhteän painoi;
Neitonen nuor', älykäs taas lens' punaiseksi ja silmät
Alhaalla vastasi nyt huivin nipukkaa hypistellen:
"Sulta ma en salata taho, arvoisa, mielevä Pekka,
Kuinka ma siit' iloitsen, mua että on pyytännä Matti;
Kyllähän sen tiedät, mihin silmät neitonen köyhä
Hartovat tähtääpi aina ja myös sydän-pohjaiset aatteet.
Palvella vaikea on, jos vaikkaki palvelis' hyvää,
Maksustaan se kun saa vaivaa taas vaatia meiltä,
Raskaampi huonona on toki almuja syödä jo viimein.
Ei iloisempata toivoa siis tytöll' o'o elämässä,
Kuin omanaan emännäks pian päästä ja lempeätänsä
Miest' yhä palvella, ei väkisin, vaan rakkaudesta.
Usein, kun pol'in kangastan' tääll' ylhäällä yksin,
Aattelin näin: omoas milloin kutonetpa, sä Hedda?
Sukkulakin suljaht' käestän', tämä kun sitä kohtas',
Kyynelen juovais-kankahallen välisti tipahtaissa.
Siis, isä jos myöntää, menen mielellän' Matin kanssa".
Lausui; ja nyt ilost' itkien hän kätehen Pekan tarttui
Puistaen tuota; ja myös vanhus samoin itkipä itse.
Mut kun tehtävän ol' tämä täyttänyt onnellisesti,
Läksi hän pois tupahan ilo-viestinehen Matin luokse.
"Päätetty!" huusi hän nyt kädenlyöntinsä kajahtaissa,
"Joudu jo liehimähän nyt morsios armahan kanssa!
Itse mä taas hiihdän hakemaan pereheniki tänne".
Virkkoi; ja näälän jätti jo suksillaan silehillä
Kiitäen eellehen pois koti-torppahan miel'-hyvillänsä.