KAHDEKSAS RUNO.
Kerroppas, runo, taas, mitä kaikkia mielevä Pekka
Nyt tuvass' sai nähdä, kun jäi hämissään oven suulle.
Polskaa tiuhoa tansittiin parin kaksinni toista,
Naiset kieppuen keikkehin päin sekä vilhuvin silmin,
Mies-väki niskoin nuortehin taas yhä katsoen alhaa.
Nää nyt tanssia hoit', erittäin toki Matti, ku Heddaa
Pyöritti suottaellen, samoin Annia kunniallista,
Kun suki pelmannit jouh'kielis-viulua kahta
Penkillä tuolla ja harppujen ään' tähän vieläki sointui.
Yksinnä pöydemmäks oli istuinut Sakar' äijä
Uljaana, kuin kuningas, kä'et ristikkäin yli rinnan,
Tanssia tarkastain, kun vaan ei estännä tuoppi.
Vastassa arvokkaan paikkaa tätä taas tulen eessä
Lämmittäimässä seisoi nyt Aaro ja vanha Rebekka.
Reilaan Aaropa juur' pani harppua, mutta Rebekka
Nuokkuen kirjavataan kissaa silittel' sylissänsä,
Ryssä kun taas älykäs punapöyheäpartainen Ontro
Huus' hälinässä ja pois nuo tanssijat eestähän väisti;
Kaks levollen, näet, kumppaniaan oli alle jo penkin
Kantanna hän, nyt kolmattakin sylissään piti vaivoin.
Tää, vaikk' ei ky'ennyt jaloin notkuvin liikkua enään,
Vastahan vaan tenien iloisaa halus' hyppyä koettaa.
Viimein, vaikk' yhä tuustaeltiin, toki laahasi Ontro
Tuskalla tunkien ees hänen penkille pois tilavalle. —
Mointa nyt ihmeekseen nähdä sai mielevä Pekka,
Kunnian-saavana kun sioittuipa jo äärehen pöydän.
Aaro kun lämmittäinnä nyt ol' sekä korjanna harpun,
Istumahan meni penkillen peli-mannien viereen;
Mut heti tultua sen puhuttel' sitä rehtevä Antti
Harmilla viulua kihnaten, kun ei tanssihin päässyt:
"Jos, kuten harppuakin, samoin viulua soittaisit, ehkä
Nuorempi sais vähäsen toki tanssissa'i iloitella.
Mut kuin seinällä tuo väre-kantele, o'ot sä ja tuskin
Tahtia voit johtaa, minä jos sit' en viululla ohjaa".
Nyt hymyilyn suutaan veti miettien kerjääjä Aaro,
Korvan-taustahan raapi ja puol'-hämin vastasi sitte?
"Tokkohan vanhoillan' minä, kenties, viel' yh'en polskan
Muistanen, vaikk' ei o'o roka käessäni kaukahan ollut".
Virkkoi, ja kun viulun nyt sai, typeräks muka teikse.
Koetteeks soitti hän vaan hiljaa; mut kohta jo täyden
Sai säveleen, tah'it taajahan vier', roka lentävä kielet
Pakkosi ääntämähän; yht'-aikaa kaikui ne kaikki,
Paasi ja altti, tenuori ja vintti: nyt ammottaenpas
Kumppani viulun mykkänä laski; mut yltyipä raivoon
Intoki tanssivien. Hiki kaikkien poskite juoksi,
Lens' pärehet pihdeistä ja tuolia, penkkiä kaatui,
Huudot lankeavain, tah'in polku ja nauru ja haiku
Kiehtosi ylt'-ylitse sekä huojuva lattia ryski.
Vanha Rebekkaki, vaikk' oli pankolle tunkeununna,
Vauhdissa kolhauksen sai, ett' oli langeta maahan:
Ohkaen siksipä pois vetihe likemmäks oven suuta.
Mut sydämessähän tunsi jo säälin mielevä Pekka,
Kun näki nyt, vanhaa miten kaikkien hylkynä piettiin;
Jättäen siis oluen sitä haastattamaan meni kohta:
"Tässä, Rebekka, mit' auttaapi nyt suru tuo sekä nurku?
Joudu, ja het' talutan sinut turvihin pois ylä-pöydän!"
Siihen vastasi taas tuo ontuva, rampa Rebekka:
"Ei, hyvä Pekka, se ei sovi; soppehen vaan menen piiloon;
Paitse hautoa tuo on huonolle myös sopivinki.
Kuin tois-vuotinen leht' puun puhkenevan, lakastunna
Tääll' asun nuorien kanss', elo joiden on riemu ja tanssi.
Oi, joka luo muiden jopa pääsisi turpehen alle!"
Virkkoi, ja itkeä nyt tihuttel'. Ja kun arvoisa herra,
Juur' joka riemua katsomahan tupahan oli tullut,
Mielin herkkevin sanat kuuli ne, alkoi jo hänkin:
"Moint' elä mieti, Rebekka, ja hautah'an viel' elä toivo!
Näet, kuka, kun tuvass' et enähän tilavassa sä liiku,
Piikoja rukkiin, kankahasen herättäis, kuka kissaa
Hempisi, ken pitäisi kanoista'i munineen yhä huolta?
Silmäsi nosta ja näe, miten vanhus Aaroki tuolla
Viulua vinguttaa hikoen, mut tyytyvin mielin;
Niinkuin harppua soittaissaan käräjill' oli tuonnoin,
Onpa se vieläki sortamaton i'än, huolien suhteen.
Virkeenä sen käsi-vars' lentää, hevin liikkuupi sormet,
Loistaen tyyninä silmätkin, kuten taivahan tähdet;
Käy samoin turvin, Rebekka, sä myös suru-päiviä vastaan".
Lausui, ja ta'a pöydän varoten talus' eukon ja tuo nyt
Ynseenä kunniastaan nurun unhotti kohta ja sitte
Nuojuen vaan hiljaa yhä nuoria, vanhoja siunas'.
Mutta kun polska jo loppui ja vaikeni harppu ja viulut,
Nyhkäsi Annipa het' takin helmahan mielevätänsä
Miestä ja vei nurkkaan, sala-myhkeä siellä sen kanssa
Kotvasen haastoi ja korvahan nyt täten kuiskasi hälle:
"Etköhän sais toimeen, Sakar' että jo Pyylahen vanhus
Nyt vävylleen tulevalle ja lemmikki-tyttärellensä
Puheen neuvovan, kuin isän on, pitäisi, jota aina
Syvään kätkisivät mieleen sekä noutasivatkin.
Ol' isien tapa, miehellen ne kun tyttären antoi,
Lausua myös sanat armahiset varokkeeks molemmille;
Nääpä nyt ei koskaan unohuttanna neuvoja sitte,
Mutta ne kihlaus-muistona vaan yhä seurasi heitä.
Nuorten vuoksi ja vierahiden puhua hänen täytyy,
Että ne kihlahiset näkisi toki juhlallisemmat".