Hiljaa vastasi taas hänellen tuo mielevä Pekka:
"Saada toivosi nyt toimeen ei viel' ole aika;
On sitä luontoa, näet, Sakar', että, kun alkaapi juonti,
Rauhassa ryyppäellä tahtoo se ja vastaapi tuskin;
Mut olut elvyttävät vähäsen kun on saanunna päästää
Vaan ukon kiel'-sitehet, puhe säästämä runsaana pulppuu,
Niinkuin kuplat kuohuvien purojen kevähällä.
Ei lähesty kenkään, jonk' ei sitä täytyne kuulla,
Kun tarinoi tahi nuoriakin varoittaa, ojentaapi;
Paikalla vaihtaisi mielellään, väliä'i iloll' antais,
Jos siten sais hänen suun puhuvansa ja viisautensa;
Malttaen siis odota vähäsen, ja se kyllä jo väleen
Täyttääpi toivosi itsestään Sakar' rehtevä äijä.
Näetsen, jo selkeepi otsa ja suu olueen hymyääpi,
Sorsan mielellä tuon, joka salmien ve'ess' sukeltaapi,
Kas, miten istuu jo, kuin sade-kuurost' elpyvä niitty.
Sun toki nyt paras on hupaisaa jotakin pakinoida
Taikkaki nuoria pois minettiin säveään kehoitella;
Mun se on taas antaa Sakar' äijälle ääntä ja kieltä".
Lausui; ja Annan tyydytetyn heti heittäen otti
Haarikon pöydältä nyt tilavalta ja ystävätänsä
Pyylahen kunniallist' isäntää puhuttel' hymy-huulin:
"Juokaammepas, Sakar', yhdessä viel' iloiten, kuten ennen
Mielin turvallisin joimme, kovemp' ehk' oli aika;
On pysymättömän ihmisen, näet, iloita sopivinki
Hilpeän laill' oravan, joka kaarnallaan murealla
Aallolta aallollen purjehtiipi toivoen rantaan!"
Virkkoi, ja joi; samoin kannuansa Sakar' äijäki nosti
Vaahtovataan halu-juomalla noin elähyttäen mieltään:
Mut hyvillään sitten toverillehen vastasi ynnä:
"Syyst' iloinnen tosin nyt; niinkuin valo tai terä silmän,
Kallis on, näet, isällen joka onni, ku kohtaapi lasta".
Noin puhuen ne jo kuul', kuin viuluja taas viritettiin,
Nähden, lattialla'i miten säyseä mointui minetti.
Mut Pekan nyt seuraan moni liittyipä äärehen pöydän,
Tanssihin kun halu ei vetänyt, vaan ennemmin olveen
Mantohiseen, huvi-jutteluihin sekä laskuhun leikin;
Paitse muitapa myös meni räämeä-kiittävä Ontro.
Kohta jo saattaakseen hämillen sitä nyt sanoi Pekka:
"Tanssin-taitava vel', miks et sinä hyppele? kenties
Pelkäät neitojen niin lumovan sinun mielesi harmiks
Vaimosi, tuonne ku jäi Arkangelihin varakkaasen,
Että ne huivin viekoittelis' laukustasi lahjaks".
Virkkoi, ja vaikeni; mut punapöyheäpartainen Ontro
Istuen nyt lähemmä käsihin sen tarttui ja lausui:
"Tuota ma en pelkää, hyvä Pekka, ja mielihaluin kyllä
Tanssisin muiden kanss', sill' laulu ja tanssi on oiva;
Neitoa vaan hevin en minä löydä, jok' ei mua hylkää.
Leppehin jos silmin käden tarjoankin, pakenee se
Partaani kammoen vaan nauraa sekä muut hänen kanssaan.
Ei kukahan älyä vieraall' olevan sydämen myös,
Miss' surun tai ilon voi herättää lähimmäisien käytös.
Jos sinä tahtoisit ees, veli, toivoni kuulla ja täyttää,
Niin selitä minullen tila, sääty ja nim' moniaiden,
Tanssissa jotka ma nyt huomaan Matin juhlana tässä.
Ensinnä, ken se on tuo niin mahtava, muhkea muori,
Tuoll' etu-päässä ku keinuelee, satamaan kuten laiva,
Tahtia mittaa ja hyppisin vaan hamettaan ylentääpi?
Nuorten ja vanhojen, näet, minust' on jalo tuo esimerkki".
Vastasi nyt hällen hyvillänsä mielevä Pekka:
"Anni se on, ei kenkähän muu, minun vaimoni kallis,
Vuosien vuoroellessa ku hoitanut on talouttan'
Tarkoin ja poikia, tyttäriä'i kyll' lahjonna mulle.
Mies, joka hänt' ylistää, mua myös ylistääpi se ynnä".
Alkoipa taas puhua tuo räämeä kiittävä Ontro:
"Onnellisna ma sun pidin ennen jo, ystävä Pekka,
Ollen sä reima ja lystillinen sekä kunnioitettu:
Kolmestippa nyt onnelias olet, kun tämänmoisen
Saanunna o'ot muorin; näet, taivaast' on hyvä kaikki.
Nyt sano myös, kuka on tuo varteva, pulskea poika,
Parhaallaan joka kievoittelee nyt sieveä Heddaa?
Uljaana sarkais-tankissa käypi se, kuin oro virma,
Nurmella toisien kanss' se kun harjaa pöyheätänsä
Urheasti ravistaa sekä hirnuupi innossa lemmen".
Vastasi jällehen nyt hänellen tuo mielevä Pekka:
"Armas poikani Kalle se on: miten luontuu se vaste'es,
Antaja vaan tietää: käsiss' sen tämän olkohon onni".
Virkkoi jo kohdakkoon taas räämeä-kiittävä Ontro:
"Niinkuin viljelijä'i panemaansa hoitaapi puuta
Vartt' yhä katsoen korkenevaa sekä toivossa kastaa,
Niin isä lastaan myös hoitaa: nuor' vaan ajatelkoon,
Kuinka se huolet maksaisi sen ilon antaen niistä.
Täällä on vieläki kaks, joit' ynnä mä tuntea toivon —
Riipeä poika, ja neit' sulo tuo, somasti jota johtaa?
Kaunis on poika, ja neit' Hedan rinnalle käy parahittain".